Procrastinatus Maximus eli kun asiat eivät etene

                                                 Showtek & Justin Prime: Cannonball

Huu, Showtek. En tiennytkään että  tyyppi on siirtynyt hardstylestä housempaan. No, ei se minua haittaa!

Otsikko on hieman harhaanjohtava, sillä olen tänäänkin ollut oikea kämpänhengetär ja mm. kumihanskat kädessä manannut kun viemärin ritilä ei meinannut irrota. Tiskasin myös eilen kertyneen tiskivuoriston jonka sain aikaan harrastaessani kokeilevaa keittiötä. Minun täytyy kuitenkin kiinnittää huomionne sellaiseen seikkaan, että tämä tämmöinen kotitonttuilu ei hirveästi vaikuta koulutehtävien määrään, mikä tänäänkin kasvoi räjähdysmäisesti kun tajusin, että eräs kurssinvetäjä oli aarteenetsintähenkisesti jättänyt yhden ainoan vaatimattoman tekstitiedoston erään kurssin sivulle - tämä tekstitiedosto sisälsi kuusi (6) melkoisen suuritöistä tehtävää, kaikkien dl samana päivänä parin viikon kuluttua. Tämä tehtävälista oli kyllä esitelty kurssin alussa (tyyliin joskus viime vuosisadalla), mutta siitä ei pidetty suuremmin meteliä ja totta kai se oli sitten painunut unholaan oikein mallikkaasti. Sain eilen erään toisen kurssin esseen hyvään alkuun, mutta siitä seurannut euforinen "I'm actually getting shit done!" -fiilis kyllä haihtui ennätysnopeasti kun valutin katsettani tuota kyseistä tehtävälistaa pitkin.

Tämä on aika klisee, mutta nyt kyllä tuntuu todellakin siltä, että vaikka kuinka yrittää, aina tulee lisää tekemistä. Koskaan ei ole valmista. Ja sitten sitä istuukin apaattisena ja voimattomana eteensä tuijottaen tai kuluttaa koko päivän tehden kaikkea ihan turhaa (tai vähemmän turhaa. Ainakin viemäri vetää ja tiskit eivät putoile lattialle ylitäydestä tiskialtaasta). No jaa - eipä tässä tarvitse muuta tehdä kuin purra hammasta ja käydä pyydystämässä se kuuluisa protestanttinen työmoraali jostain harhailemasta, sitoa se tuoliin ja sanoa että täältä et lähde ennen kuin kaikki on tehty: muussa tapauksessa odottaa taksidermia. Katsoin kuitenkin kitisemisen tästä asiasta aiheelliseksi, sillä minua ei mikään nakerra enempää kuin se, että yhtäkkiä jostain ilmestyy yllättäen lisää tekemistä juuri kun on saanut upouuden to do -listan tehtyä aikatauluineen kaikkineen.

Ensi viikolla on onneksi tiedossa kaikenlaista hienoa, kuten esim. sellainen juttu kuin vappu. Ylioppilaslakkini jäi taas kotiin, joten joudun jälleen edustamaan ilman sitä, mutta tiistai on niin toimintaa täynnä että tuskinpa minulla mikään lakki pysyisikään päässä. Perjantai on aamupäivän osalta melko epätoivontäyteinen taloushallinnon tentin vuoksi (en edes tiedä vielä että pääsinkö alkuperäisestä tentistä läpi - päätin pelata varman päälle ja yrittää heti uudestaan), mutta illalla kaikki muuttuu paremmaksi sillä suunnitelmissa olisi pölwänderin jauhamista ja yleistä hilluntaa ReettaH:n kanssa pitkästä aikaa.

Nyt voinkin jatkaa esseen kirjoittamista aiheesta "the role of the river in Huckleberry Finn" ilman että tekee mieli kaataa pöytä joka toinen minuutti. 

Lööperiliivate ja taloushallitsemattomuus

                                                           The National: Demons

Olen kuunnellut tätä kappaletta taukoamatta nyt viikon tai pari, enkä vieläkään ole saanut tarpeekseni: jokin laulajan äänessä, sanoissa ja kappaleen yleisessä melankolisuudessa vetää puoleensa. Fiilisten kontrasti on huikea, kun kyhjötän pölyisessä opiskelijakämpässäni ja kuuntelen tätä kevätauringon porottaessa sisään huonosti pestystä ikkunasta.

                                                                The xx: Chained

Ja tässä olisi toinen aivan jostain toisesta maailmasta lähtöisin oleva nerokas musiikillinen tuotos. En muista mitä kautta satuin tämän löytämään, mutta olen kyllä sieluni pohjasta kiitollinen että löysin. On meinaan ennätysmuikea biisi. Todiste siitä, että musiikkiin voidaan sisällyttää rekkalastillinen tunnetta myös ilman räminää, jyminää, melua, vauhtia ja huutoa (ei sillä, ettenkö tykkäisi sellaisestakin. Nyt minulla on vaan menossa sellainen hengähdyskausi musiikinkuuntelun suhteen, näemmä). The xx:n musiikki on muutenkin todella jännää, suosittelen kiinnostuineille mm. sellaisia kappaleita kuin Infinity ja Crystalised.

Niin piti varmaan kirjoittaa jotain asiaakin - otetaan vaikka ensimmäisenä käsittelyyn elokuva Warm Bodies. 

Muistaakseni olinkin jo maininnut aiemmin, että tykkäsin kyseisen leffan trailerista melkoisesti, ja kyllä se koko leffakin oli katsomisen arvoinen. Zombithan ovat aina mielikuvitusta kiehtova aihe, ja vaikka Lämpöiset Ruumiit olikin zombiapokalyptista miljöötä lukuunottamatta aika perus *KÖH KÖH* Romeo & Julia -tyylinen pätkä, en jäänyt minäkään kylmäksi. En normaalisti omasta päästäni keksi lähteä katsomaan tämänkaltaisia romantiikka-komedia-toiminta -komboja, joten tämä oli kyllä positiivista vaihtelua. Pelottavinta oli kyllä se, että huomasin leffan aikana pariin kertaan ajattelevani, että "aaw, minäkin haluan zombipoikakaverin". Joo. Teini-ikä on koko ikä.

Ainut juttu mikä leffan jälkeen kismitti oli se, että lähes kaikki huumori mitä leffassa esiintyi, oli jo nähty trailerissa. Välillä pistin merkille sellaisen jutun, että Julien hahmo kärsi paikoitellen hetkellisestä bellaswannismista (jossa siis seisokellaan taustalla avuttomana/suu auki/eteerisen näköisenä tai mahdollisesti jopa kaikkea yhtäaikaa) - mutta ei kuitenkaan ärsyyntymiskynnyksen ylittymiseen saakka. Toivoin myös, että Julien ja R:n kohtaaminen ja tutustuminen olisi ollut jotenkin syvällisempi ja "vaikeampi" prosessi, mutta kaikkea ei voi saada. Sellainen kehu kuitenkin vielä loppuun, että Warm Bodiesin musiikit olivat mielestäni hyviä - esimerkiksi M83:n Midnight City oli ihana yllätys.

Sitten jotain ihan muuta. Viime viikonloppu tuntui olevan (jälleen) täynnä juhlimista ja syömistä - perjantaina juhlittiin Amarillossa porukalla Tanjan syntymäpäiviä ja lauantaina kävin viettämässä SannaK:n syntymäpäiviä. Oli hieman nurinkurista, että perjantainen syntymäpäiväsankari tarjosi minulle juoman ja antoi minulle syntymäpäivälahjan... Kiitos niistä vielä! :D Lauantaina Sannan bileissä meininki oli loistava aliasturnauksineen ja television ruutuun viiksiksi liimattuine rizzlapapereineen (you know the drill - juo aina kun karvat osuvat... kohdalleen). Sunnuntaina illalla sain käsittämättömän kirjoittamisinspiraation, ja naputtelin aamuyöhön jotain puolivillaista toimintapätkää ja olin Erittäin Virkeä maanantaiaamuisilla tunneilla.

Tämä viikko on yleisesti ottaen ollut melkoisen hidastahtinen. Huomenna hetkellistä jännitystä luo taloushallinnon tentti, ja ryhmässämme käynnissä olevan kyselyn mukaan enemmistö on sitä mieltä, että uusintatentti on hieno keksintö. Itsekin luin iltapäivällä muutaman kymmenen sivun verran, ja hallitsen termistön joten kuten - kunhan ei tarvitse ryhtyä tasaamaan tilejä tai pyörittelemään kaavoja & numeroita sen syvällisemmin. Epätoivoa on siis ilmassa, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että tekisi mieli käpertyä sikiöasentoon ja kuvitella itseä rauhaisalle kukkaniitylle.

Olimme päättäneet kaveriporukalla laittaa kouluun tänään vähän hienommat (=naisellisemmat) kamppeet päälle, ja ilmestyimme koko sakki viimeisille World Literaturen tunneille hameissa ja korkkareissa. Oli todella omituinen fiilis vaappua koululla korkokengissä ja hameessa, sillä en ole koskaan ennemmin normaalina koulupäivänä pukeutunut hameeseen, saatika sitten niihin korkkareihin. Täysin absurdi ajatus, mutta niin vaan tempaistiin. Ihan mukavaa vaihtelua, ja päätettiin että tämä täytyy tehdä vielä uudestaan. En edes pahemmin kompuroinut koko päivänä, paitsi ihan viime metreillä kun olimme Kämppiksen kanssa kämpännurkalla, palaamassa koululta. Silloinkaan en edes venäyttänyt kinttuani, kiitos Kämppiksen refleksinomaisen kopin.
  
Tässä olisi vielä juttuja, joita olen seurannut/lukenut suurella mielenkiinnolla viime päivinä:

• GaLmin Let's Play Dishonoredin DLC:stä, The Knife of Dunwallista
• Shilin Huangin nettisarjakuva Carciphona 
• The SCP Foundation 

En ole vieläkään saanut aikaiseksi tilata Laeppavian paitaa. Tosin tällä hetkellä saamattomuuden kanssa yhtä pitää harmillisen heikko taloudellinen tilanne. Ensikerralla sitten, varmasti! 

Loppuun vielä tällainen pohdinta - millainen ihminen, millainen tilanne, millainen kohtalon oikku voisi olla kyseessä, jos jonkun henkilön kuuluisat viimeiset sanat olisivat

                                                    "Ei täällä mitään luhtitaloja ole..."  

Tästäkin hajatelmasta (sekä otsikon puolikkaasta - ja toinen puolikas kuuluu Emmalle) kiitokset serkulleni.

Valkoinen peura, Valkoinen tiikeri

                                          Rudimental (feat. Ella Eyre): Waiting All Night

Aivan mielettömät endorfiiniryöpyt irtoaa tästä biisistä, ja musiikkivideokin lämmittää sieluani siinä määrin, että olen katsonut sen varmaan jo kymmenesti. Manly Tears. 

Sain tänään kesätöitä! Olin ihan puulla päähän lyöty kun soittivat minulle iltapäivällä kirjastolta, että olisinko tulossa kesäksi töihin. Edellä mainittu pää tuntui ja tuntuu yhä ihan tyhjältä, enkä edes tarkkaan muista, että mitä kaikkea sanoin puhelimeen, kun olin niin onnellinen.

Hyvää siis kuuluu siltä osin.

Oijoi, perjantaina mentiin Een ja Iin kanssa katsomaan Kevät-Khimairaa Töysän ns:lle, ja kokemus oli aivan mieletön. Itsekin yleisölle kahdesti tanssineena tiedän kyllä miltä tuntuu jännittää siellä lavalla, että muistaako nyt kaikki koreot niinkuin pitää ja eihän vaan astu kenenkään kintuille ja pysyykö kaikki vaatteet päällä & hakaneulat kiinni ja mitä helkuttia minä täällä teen. Yleisössä istuminen on erilaista, mutta yhtä jännittävää. Ihastuin nuubialaistanssiin ja erityisesti niihin värikkäisiin pukuihin ja ihana huivitanssi Free Spiritin Heroes Don't Cry -kappaleeseen sovitettuna oli yllättävä mutta ah niin toimiva -tuossa pari esimerkkiä karvat pystyynnostattavista esityksistä sinä iltana. 

Väliajoilla höpötin kavereiden kanssa, päästelin freudilaisia lipsahduksia (Jatta, en minä oikeasti tarkoittanut!) ja napsin valokuvia. Enemmän tai vähemmän onnistuneita - jotenkin saavutin rähmäkäpäliydessä ihan uuden sfäärin yrittäessäni päteä ja ottaa oikein kunnon ottein hienon potretin Erikasta ja Jatasta. Tulos: ihan nätti valokuva joo, mutta kummankin pää jäi kuvan rajojen ulkopuolelle. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta uskon että saan kuulla siitä vielä.

Koulussa on ollut suhteellisen letkeää, vaikka tänään jouduinkin tekemään tiukan valinnan kulttuurihistorian ja "musiikki & elokuva kirjastossa" -kurssin välillä. Päädyin jälkimmäiseen, ja koulupäivä meni sitten Charlie Chaplinin The Kid -leffan, Valkoisen peuran, Kiitoradan (La Jetée) ja Tulitikkutehtaan tytön parissa. Pidin tasapuolisesti kaikista, ja erityisesti Valkoinen peura oli mielenkiintoinen, sillä se oli itse asiassa ennestään tuttu. Muistan katsoneeni sitä papan nauhoittamalta VHS-kasetilta joskus nappulana, vaikken kyllä siitä silloin mitään ymmärtänytkään koska alusta puuttui osa ja lopussa alkoikin kesken kaiken joku muu mustavalkoinen suomifilmi. Good times. Muut leffat olivat myös kiintoisia - Chaplin oli symppis, Kiitorata suhteellisen jännä aikaparadokseineen ja Tulitikkutehtaan tyttökin sai jopa hymähtämään kerran (kamoon, Aki Kaurismäen leffat ovat kuulemma järjestään synkkiä, joten tuo mustan huumorin nopeasti kukkiva ja kuihtuva hetki oli melkoinen highlight). Huomenna olisi vuorossa Citizen Kane ja Vertigo.

World Literaturessa mennään tällä hetkellä Dickensin Loistavassa tulevaisuudessa (tai vaihtoehtoisesti Suuria odotuksia). Luin Aravind Adigan Valkoisen tiikerin loppuun tänään, ja aivoni joutuivat läpikäymään eräänlaisen uudelleenkalibroinnin kun vaihdoin lennossa modernista teoksesta yli 150 vuotta vanhaan romaaniin. Puhumattakaan siitä, että siinä missä Valkoinen Tiikeri oli naturalistinen kuvaus Intiasta ja sen ihmisistä, on Loistava tulevaisuus kirjoitettu (ainakin sen perusteella mitä olen ehtinyt lukemaan) suhteellisen humoristisella otteella, tarkoituksenaan viihdyttää lukijaansa eikä laittaa irvistämään ihmisyyden likaisuudelle (Adigan kirjan nimeksi olisi mielestäni sopinut paremmin Paskainen tiikeri. Just saying). Valkoinen tiikeri oli kuitenkin täysin lukemisen arvoinen: kerronta on sujuvaa, mielenkiintoista sekä yksityiskohtaista, ja itse kertomus pisti ajattelemaan ja arvostamaan sitä mitä itsellä on.

Jee, Laeppavian paitojen ennakkotilausaika alkoi tänään! Ja huomenna on viimein tiedossa Warm Bodies -leffa. Toinenkin jee!