On tullut muutama hyvä kappale vastaan parin viime päivän aikana, ja nyt kun tässä kotona chillaan eikä ole paljon muutakaan tekemistä valtavan, joululahjaksi saamani Angry Birds -pehmolelun halailun ja Myssyn (toinen felis catus domesticus -lajin edustajistamme tässä taloudessa) rapsuttelun lisäksi, päätin tulla viljelemään linkkejä hullun kiilto silmissä.
Ellie Goulding: Figure 8 Ensimmäinen biisi jonka halusin tuoda tietoisuuteenne ompi tässä. Ellien kappaleet ovat tasaisin väliajoin vierailleet suosikkieni joukossa, kuten Starry Eyed, Your Biggest Mistake ja Lights (niin Bassnectarin remiksaus kuin se alkuperäinenkin). Figure 8 on hieman nyyhky - mutta jollain tasolla myös badass - kappale, ja voin sanoa että samastun biisiin jonnin verran. Ja Ellien ääni on aivan ihana, heleä ja käheä samaan aikaan (?), ja tuollaiset hiukset jos saisin niin... sitten minulla varmaan olisi Ellie Gouldingin hiukset.
Imagine Dragons: Radioactive Sitten tällainen tapaus. Musiikkivideo on muuten aika hauska, pehmolelutappeluita ja tyttö, jolla on jännät silmät, löytyy siitä pätkästä muun muassa. Sellainen hauska knoppi, että kertosäkeessä laulajan ääni kuulostaa omiin, välillä asiat omalaatuisesti käsitteleviin korviini ihan Rob Swirelta eli Pendulumin laulajalta. Tämä kappale on muuten ollut Assassin's Creed III:sen Launch Trailerissa taustalla, ellen väärin muista.
Swiss Lips: Danz Ainiin, tässä vaiheessa varmaan moni joka kuuntelee YleX:ää on varmaan on hoksannut, että nämä kaikki kolme biisiä ovat olleet YleX:llä soitossa ja ovat yhä. Aivan oikein! Hienosti huomattu, ota keksi. Noin. Danzin musiikkivideo tuo sekin Pendulumin mieleen, nimittäin tulin tuota tanssivaa pitkälettistä setää katsoessani ajatelleeksi että onpa muuten kauan siitä kun olen viimeksi katsonut Slamin musiikkivideon. Kyseinen video sisältää myös kadulla krebaavan sedän, mutta hällä ei ole paitaa päällä. Ihan katsomisen arvoinen video, miksi ihmiset eivät tanssi enemmän sillä tavoin, iliman kaikellaasta ressiä? Iina, Erika ja SannaK kävivät tosiaan Sjoella, ja täytyy sanoa että oli aivan übermuikkusta että nähtiin, saatiin jauhaa pölwänderiä, syötiin paljon ja päästiin vähän tanssimaankin (suurilta osin minun ja Een musiikillisen eksperttiyden ansiosta). Tiedoksenne, jos te asianomaiset tätä luette: olette äärimmäisen raksuja. Toivottavasti näkyilemme pian uudelleen. Puhelimeni meni hajalle. Uskollinen Sony Eerikinpoika levisi totaalisesti: kyseessä on siis liukukantinen Walkman, ja jos erehdyin sulkemaan liukukannen, ruutu ei enää herännyt eloon muulla keinolla kuin sammuttamalla koko schaibale ja sitten käynnistämällä uudelleen. Jännintä tässä tarinassa oli se, että samana aamuna kun puhelin prakasi, näin unta että pudotin kännykän vauhdista asfaltille. Kun palasin takaisin hakemaan sitä, ruutu oli säpäleinä kuin paraskin iOmena. Siitä unesta sitten heräilin todellisuuteen kun kännykän herätys pärähti päälle, ja kun yritin pistää herätyksen pois niin jouduin tuumaamaan vain että "Mtäprklettä" kun näyttö pysyi pimeänä vaikka kuinka räpläsin. Tuota minä kutsuisin enneuneksi, vaikka en kyllä kiellä sitäkään mahdollisuutta että olisin hakannut kännykkäni itse hajalle unissani. Minulla kun ei ole siitä mitään muistikuvaa. Täytyi nyt sitten viimein ottaa käyttöön tuo kosketusnäytöllinen (byöö) Samsung, jonka äiti jostain tuntemattomasta syystä meni hommaamaan minulle kesällä. Voi minkä teit minulle, Eerikinpoika. Sain Sjoen kämpälle kansainvälisen tuulahduksen eilen, kun serkun luona majaileva itävaltalaisvaihtari Katja tuli vastaan uudeksi vuodeksi vierailemaan tullutta kaveriaan. Kello oli kaverin päästessä perille jo sen verran paljon että jäivät sitten yöksi. Kommunikointi pelasi yllättävän hyvin englanniksi ja vähän suomeksikin, vaikka saksankielestä en ymmärtänyt montakaan muuta sanaa heinekenin ja jägermeisterin lisäksi. Tyypit olivat myös varsin innoissaan Dishonoredista, ja siinähän se ilta sitten kuluikin. Tänään pääsin viimein Assassin's Creed kolmosen kimppuun. Varmasti elämäni vikkelimmät neljä ja puoli tuntia, ja olen yhä Haythamin tehtävissä - mutta voi että, rakastan jo nyt ACIII:sta. Siinä on paljon enemmän syvyyttä kuin Revelationsissa (joka itseasiassa *köh* on vielä kesken...), ja kolmosessa voi jopa silitellä koiria ja ruokkia kadulla vaeltavia sikoja (enkä puhu nyt rahan heittämisestä hampuuseille)! Olen muuten huomannut että Dishonored on jotenkin jäänyt selkäytimeen - aina nykyään kun Assassin's Creedia pelatessa vartija hoksaa minut, tulee sellainen "VOI PE***!" -efekti, vaikka ennen olen tuumannut "okay bro, you asked for it" ja päitä irtoaa ilman mitään sen kummempia pelleilyjä. Ainut juttu mikä tuossa kolmosessa tälläistä satunnaista pilkunviilaajaa kismittää on se "täydellinen synkronisaatio" -systeemi. Siis onhan sellainen ollut jo Brotherhoodissa ja taitaa olla Revelationsissakin, muttah. Jotenkin se tuodaan kolmosessa enemmän esille, että "et muuten suorittanut tätä tehtävää täydellisesti, daiju! Et tehnyt vähintään kolmea ilma-assassinaatiota, selvittänyt mitä sateenkaaren päästä löytyy ja *jotain muuta tehtävän kannalta täysin irrelevanttia tilpehööriä*". Raah. Tekstit on kuitenkin käännetty suomeksi ihan hyvällä menestyksellä, vaikka onhan noita kirjoitusvirthjeitä löutynut muutanma sieltä täältä. Shaunin jutut eivät kuitenkaan ole suomeksi ihan yhtä toimivia, mikä on pikkuinen miinus. Nyt voisin jatkaa One Piecen lukemista. Minulle tuli täysin random pakkomielle yhtäkkiä lukea Impel Down - ja Valkoparta-pokkarit, sillä en muista niistä enää paljon mitään. Olisikohan kyseessä joku post-traumaattinen stressioire, kun ottaa huomioon että miten Acelle käy kaikesta eeppisyydestä huolimatta. Uudesta vuodesta vielä - ei jaksaisi odottaa, vaikka jännittääkin. Hii. Että hyvät uudet vuodet jo nyt, sillä mahdollisuus että kirjoitan enää ennen uutta vuotta on melko varmasti alle yhdeksäntuhannen.
Theo Hakola: Ballad of a Thin Man Teistä kenelläkään ei varmasti ole aavistuksenkaan vertaa aavistusta siitä aavistuksen määrästä, jonka joku voisi aavistaa jos kertoisin hänelle kuinka paljon onnellisemmaksi maailmani muuttui pari minuuttia sitten kun satuin kuuntelemaan YouTubesta jotain minkä kuvittelin olevan Bob Dylanin Ballad of Thin Man. Jutun pointti on se, että kyseessä ei ollutkaan Dylanin oma, alkuperäinen versio, vaan Stephen Malkmuksen tulkinta - kuten eräs asioista tietoisempi YouTuben käyttäjä, Beccaskate31, tiesi kertoa. Siitä hyvästä tämä yksilö sai peukaloni ja ryhdyin etsimään parempaa versiota tästä musiikillisesta helmestä. Vaikka pidän Bob Dylanin alkuperäisversiosta, joka muuten löytyy albumilta Highway 61 Revisited, tuo Malkmuksen tulkinta on siihen liittyvine muistoineen ainutlaatuinen. Tässä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki. Muistin samalla kuinka aikoinaan jahtasin Ballad of a Thin Manin eri versioita Spotifysta, ja törmäsin tuohon yllä komeilevaan tulkintaan. Theo Hakola on ilmeisimmin amerikkalais-ruotsalais-suomalainen muusikko ja näyttelijä sekä maailmanmatkaaja, ja hänen Ballad of a Thin Maninsa on aivan huikean hyytävä. En silloin aikoinaan löytänyt hänen musiikkiaan juuri lainkaan YouTubesta, mutta äsken muistin että hänkin on olemassa ja kyllä, joku ihana yksilö oli ladannut tuonkin palasen eeppistä musiikkia YouTubeen. Mikä ilontäyteinen aamuyö! Sitten yksi juttu, joka tänään palasi mieleen parin viikon takaa - tiedätte varmaan tunteen, kun yhtäkkiä jonkin asia, jota on aiemmin pohtinut ja yrittänyt kaivella aivojen perukoilta, palaa mieleen ja tavallaan tulee sellainen ahaa-elämys. Minulle tuli päivällä ihan yhtäkkiä sellainen kun muistin kuinka väitin eräällä englannintunnilla kavereille, että monikko sanasta "hanhi" olisi jossain englannin murteessa tai missä lie "boobs". Sain osakseni epäuskoisia päänpyörityksiä ja syytä olikin sillä olin väärässä, koska se olikin "boobies", eikä kyseessä oleva siivekäs ollut hanhi vaan suula (yks. booby). Jei jälleen satunnaisille faktoille!
Erilaiset jouluntoivotukset terv. Insanity Wolf Oli kyllä oikein jouluisa, leppoisa, rauhaisa ja muutenkin isaan päättyvä fiilis kun laulelin tätä ja samalla paistelin Valion luumutähtitorttuja, joista osa näytti uunista ulos tullessaan hieman jostain mutaatiosta kärsivältä... No jaa, sopii teemaan ihan hyvin.
Mistä helskutista tämä kaikki pakkanen yhtäkkiä pamahti mestoille? Päivällä kävin heivaamassa matot ulos siivousinnon tuoman voimain tunnossa ja vannon että Pakkasukko itse jysäytti luuvitosella päin taulua. Vielä viikko sitten muistelen tassutelleeni ympäriinsä Converseissa ja syystakissa, ja nyt yhtäkkiä esimerkiksi postilaatikolla käyntiä varten täytyy varustautua perusteellisemmin kuin napajäätikölle lähtiessä. Niin joo! Käytiin tosiaan katsomassa Hobitti. Se oli hyvä leffa se (Thorinin kulmien alta tuijotus oli ylitsepääsemättömän shekshekäshtä), ja toisaalta tykkään että Hobitista on luvassa peräti kaksi leffaa tämän ensimmäisen lisäksi, sillä sehän tarkoittaa sitä että leffoissa seurataan tarkemmin kirjan juonta ja muuta kivaa. Toisaalta taas haistan vienon rahastuksen häivähdyksen, mutta no jaa - Shut up and take my money!
Olen saanut jo muutaman joululahjan, muun muassa kaiuttimet (<3) sekä viimeisen osan Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -kirjasarjasta. Kummisetä on lahjoittanut aikaisemmat osat milloin syntymäpäivä-, nimipäivä- tai joululahjana, ja nyt sain sitten tuon Maalattujen luolien maan. Okei, olen siis avannut lahjat eikä ole vielä edes aatto, mutta tuo kummisedän antama paketti oli kertakaikkiaan pakko avata ja lukea ensimmäinen luku (ja vähän toistakin). Hillitsin kuitenkin itseni sillä Valkoparta Karjupukki on vielä kesken, ja haluan ensin keskittyä kunnolla Pratchettin mestariteokseen, ja fiilistellä sitten asianmukaisesti Untinen-Auelia (jolla on muuten suomalaiset sukujuuret btw).
Huomenna on muuten jouluaatto, ellei joku ole vielä hoksannut. Meidän perhe lähtee Mummun ja Papan luo Syömään (Kyllä. Nimenomaan isolla ässällä.) jonka jälkeen on tiedossa asiaan kuuluvaa rötväystä jolloin mm. katsotaan televisiota & nauretaan tippa linssissä vanhoille valokuville. Sitten juodaan kahvit ja availlaan joululahjat. Minä en ole tänä vuonna hommannut kenellekään joululahjoja, sillä se on yksi juttu jossa olen ihan käsi ompelemisen, päässälaskun ja saksan kieliopin lisäksi. Vähän on kyllä huono omatunto, mutta ehkä voisin tehdä jonkinlaisen aiheeseen liittyvän uudenvuodenlupauksen tai jotain vastaavaa.
Loppuviikosta saankin kolme oikeaa pullanmurusta kylään, jeii! c:
Allekirjoittanut toivottaa kaikille tämän merkinnän pariin eksyneille ja tähän saakka lukeneille hyvää joulua sekä parempaa uutta vuotta kuin tämä vuosi oli, ellen sitten satu kirjoittelemaan ennen uutta vuotta lisää diipadaapaa tänne blogosfääriin. Tosin melko varmasti kirjoitan, nettiriippuvanen kun olen, mutta ehkä en kirjoitakaan, sillä olen myös laiska. Ta-taa!
Feed Me & Crystal Fighters: Love Is All I Got Ihana päänpehmittävä rallatus tuo Love Is All I Got. Tykkään aivan valtavasti siitä tunteesta joka tällaisista kappaleista tulee - puhun siis siitä sisältäpäin lämmittävästä fiiliksestä, joka saa hymyilemään vaikka olisi mikä. Mutta älkää murehtiko, olen vastapainoksi kuunnellut Mortal Kombat Themeä K.M.F.D.M.:n remiksaamana, joten en luultavasti ole kadottamassa kovisidentiteettiäni (lol onko minulla sellainen), vaan luultavasti ainoastaan järkeni. Ja silloihan ei ole kyse mitenkään suuresta menetyksestä.
Huomenna onkin sitten viimeiset tunnit tämän syyslukukauden osalta, ja sitten helpottaa, heh. Hieman jännitysmomenttia viimeisiin tunteihin tuo se, että ne vietetään englannintentin ääressä, ja tätäkin kirjoittaessani ajatus harhautuu välillä kun jään miettimään että mikäs himskatti se kunnankirjasto on englanniksi, ellei common library? Jaa... Mikä pirun "municipal library"? Ikinä kuullutkaan. Ja jos opettaja tosiaan kysyy että mikä on vaatenaulakko englanniksi, pistän ystäväni Ming Yaon välityksellä hänelle terveisiä.
Ja tuon kirjoitettuani tajuan että on varmaan aika pitää lomaa 9GAGista, because I've started thinking in memes. Memet. Internetin jatkuvasti kehittyvät, syntyvät ja kuolevat inside-joket (tai ainakin niin "inside" kuin Internetin maailmassa jokin voi olla. Eli ei kovinkaan, mutta on silti. Tuossa taas ei ollut mitään järkeä, joten jatketaan). Olisikohan mahdollista, että tulevaisuudessa memet ja niihin liittyvät lauseet hitaasti mutta varmasti hiippailevat Internetistä englantia puhuvien puhekieleen jokapäiväisiksi sanonnoiksi, elokuviin, kirjallisuuteen ja musiikkiin intertekstuaalisiksi viittauksiksi ja lopulta ehkä jopa uutisotsikoihin tehokeinoiksi? Tosin samaan aikaan kun nämä memet yleistyisivät, niistä melko varmasti katoaisi se pointti mikä niissä alun perin oli. Ei varmaan hirveästi enää naurattaisi, jos uutislähetyksen tunnusmusiikissa olisi sample Trololosta ja tämän jälkeen uutistenlukija ilmoittaisi että "Our headlines today are: 'Government raised ALL THE TAXES', 'wildfire burned the whole town down like a boss' and 'drinking coffee is bad and you should feel bad'" ja tämän jälkeen uutistenlukija kysyisi meteorologilta, että olisiko kivoja kelejä luvassa, ja meteorologi toteaa "Bitch please, it's going to snow so hard that it's better drink my own piss."
Odotan keskiviikkoa ja torstaita aivan innoissani - ensin keskiviikkona pikkujouluilua ja torstaina mennään ilmeisesti Hovifilosofin ja Kämppiksen kanssa katsomaan Hobitti. Toivottavasti Marilyn ei ole ihan täynnä muita elokuvaa ihan intopiukeana odottaneita, vaikka uskon että niin tulee varmaankin käymään. Olin aika vaikuttunut kun näin Hobitin trailerin ensimmäistä kertaa kun olin katsomassa Iron Skyn, mutta en itseasiassa kuitenkaan itse kuulu niihin intopiukeana kyseistä pätkää odottaneihin.Sanotaanko että tunnen sellaista lievää mielenkiintoa - täytyy tosin myöntää, että ne kääpiöt eivät olleet siinä trailerissa lainkaan niin kääpiömäisiä kuin ajattelin. Okei, TSH:n Gimli oli kyllä täysin niin kääpiömäinen kuin kääpiön kuuluukin ja melko symppis sellaisenaankin, mutta kun näin Hobitin trailerissa Filin, Kilin ja Thorin hemmetin Tammikilven, jouduin syöksymään leukani perään ettei se olisi valunut tuolien ali alimmalle istuinriville. Minun fantasiamaailmakääpiöni ovat pieniä, sisukkaita, parrakkaita pirulaisia, eivät selkäpiitä hyytävästi laulavia, partansa siistineitä minikomistuksia.
Ja nyt olen kirjoittanut sanan "kääpiö" niin monesti eri muodoissa ja toistanut sitä mielessäni niin paljon, että koko sana alkaa tuntua ihan ihmeelliseltä ja absurdilta. Tiedättekö fiiliksen josta puhun? Sille on nimikin, nimittäin jamais vu. Ei pidä sekoittaa presque vu -fiilikseen, siis siihen että jokin asia, kuten esimerkiksi ihmisen nimi tai vieraskielinen sana, on ihan kielen päällä mutta et tunnu saavan sanotuksi sitä. Jei randomeille faktoille!
Tämä on tarkoittanut kaikenlaista päämäärätöntä säätöä, kuten mm. kolmeen saakka valvomista, 9GAGin maanista selaamista uusien postauksien toivossa, CTFxC:tä sekä GaLm's Island Adventuren eli GaLmin FarCry 3:sen pelivideoiden tapitusta. En tosin vieläkään tiedä että haluaisinko itse pelata FarCry kolmosta, mutta GaLmin edesottamukset Rookin saarella ovat hauskaa seurattavaa, aivan kuten videot Skyrimista ja Fallout: New Vegasistakin. FarCry kolmosessa vaikuttaa olevan aivan loputtomiin jos jonkinmoista sivu-, etu- ja takatehtävää, joten epäilen vahvasti että aivan kaikkea GaLm ei jaksa käydä läpi, mutta hänen videonsa antavat kyllä hyvän kuvan pelistä kuin pelistä. FarCry kolmosessa on mahtavien alueiden lisäksi mielenkiintoiset hahmot, ja koska kuulun Irrationaalisten Fanityttöjen Liittouma-Armeijaan*, olen tietysti lääpälläni Rookin saaren kaikista psykoimpaan sosiopaattiin, aka Vaas Montenegroon. Äijä on sekaisin solutasolta lähtien, mutta onnistuu silti olemaan samalla ihan hemmetin koominen ja symppis. Mikä siinä on, että aina pitää tykästyä kaikista perkeleellisimpiin paskiaisiin joka pelissä, elokuvassa ja sarjassa, kuten esimerkiksi Vulpes Inculta, Fallout: New Vegas Alexander Mahone, Pako Jokeri, Dark Knight Trafalgar Law, One Piece Izaya Orihara, Durarara! Boba Fett, Star Wars Veli Sum, Kung Fu Hustle Grimmjow Jaegerjaguez, Bleach Long John Silver, Aarresaari Thugs-4-Lessin johtaja, Ratchet & Clank 2: Going Commando (Aivan mahtava örkki, muistan ikuisesti tyypin myyntipuheen "Thugs-4-Less - If it ain't broke, we'll break it")
Puuh... Tässä oli ensimmäiset tällä hetkellä päähän pälkähtävät pahikset tai muut sellaisiksi laskettavat, jotka ovat jotenkin onnistuneet löytämään pehmeän kohdan paatuneessa sydämessäni & pesiytyneet sinne.
Söin joulufiiliksen herättämiseksi puoli pakettia Fazerin salmiakkikonvehteja, sillä kuten tiedettyä, mikään ei herätä joulufiilistä paremmin kuin salmiakkikonvehdit ja niiden mässyttäminen nonstoppina kunnes huomaat hautautuneesi karkkipapereihin. Sain muuten pari joulua sitten lahjaksi ko. karkkeja vaatimattomat 14 rasiallista, ja tykkään yhä kyseisistä karkeista. True story. Kämppiskin innostui tekemään joululeipomuksia - pipareita & jokin todella pitkäniminen pekaanipähkinäleivos, joka on muuten aika hiton hyvää. Ja joulusta & joululeipomuksista tulikin mieleen, että tunteja on enää kahtena päivänä, ja keskiviikkona onkin kikojen pikkujoulut sekä Maailmanlopun Kaadot Ilonassa. Aika vauhdikas alku lomalle siis. Oioi, ei muuten ole enää kauaa siihen, että Ee ja Ii tulevat Sjoelle. Viime vuonna oli kyllä eeppistä, enkä millään malttaisi odottaa - saattaa jopa olla niin, että odotan heidän visiittiään enemmän kuin joulua. Hihii, tiedossa on ainakin klubbailua ja sivistynyttä keskustelua, ja luulen että hyvät sapuskat ja juomatkin saattavat kuulua asiaan.
Niin ja tuli muuten mieleen, että sain kuin sainkin ensimmäisen A Song of Ice and Fire -romaanin, eli Game of Thronesin, luettua. Ei siihen mennytkään kuin melkein kolme kuukautta. Ennen kuin tarttuisin A Clash of Kings -tiiliskiveenteokseen, päätin pitää vähän lomaa englanninkielestä ja luin toisen Kuopion tuliaisen, Terry Pratchettin Muks! -romaanin. Kyllähän minä Muks!ista tykkäsin - Vimesin hahmo (joka on jokaisessa Vartiosto-tarinassa aina vain mahtavampi) ei pettänyt nytkään, juoni oli monitasoinen ja uudet vartiostolaisetkin olivat mielenkiintoisia - mutta jokin ei naksahtanut. Ehkä luin romaanin liian nopeasti, miettimättä ja keskittymättä enempää, enkä hahmottanut kunnolla kuinka kaikki loksahtaa paikoilleen - kuten Pratchettin romaaneissa lopussa yleensä käy. Mikä tahansa olikaan syynä tällaiseen naksahtamattomuuteen, päätin että Muks! täytyy lukea vielä uudestaan. Mutta ei heti, sillä jouluksi parasta lukemista on tietenkin Pratchettin Valkoparta Karjupukki, joka on ehkä Pratchettin paras romaani. Kamoon, Kuolema hoitamssa Karjupukin hommia? Pure Gold!
Jep jep, joulukuu pääsi jotenkin yllättämään. Tunteja on jäljellä enää seitsemäksi päiväksi, ja sitten alkaakin joululoma. Awesome. On kyllä tullut löysäiltyä koulutehtävien kohdalla taas sen verran, että alkuloma menee kyllä mm. englannintehtävien parissa - mutta ei se haittaa, deadlinet siintää vasta kaukana tulevaisuudessa kahden viikon päästä.
Tuhosin varmaan osan yhden bemarikuskiparan itsetunnosta, kun olimme erään R-Kioskin edustalla serkun kanssa parkissa eilen illalla. Istuin siis siinä serkun autossa vänkääjän paikalla, ja viereen parkkeerasi hulppea musta bemari, josta nousi kuskin paikalta nuori mies Like a Boss. Vaikutelman tosin pilasi se, että noustessaan ylös tyyppi tööttäsi torveaan vahingossa ja kasvojen ilme venähti Like a Bossista Oh God Whyn tasolle. Totesin vain, että painoit sitten tööttiä ja repesin tyypin ilmeelle, varsin nopealle paikalta poistumiselle ja koska väsyneenä kaikki on muutenkin pirun hauskaa. En tosin tiedä että huomasiko tyyppi että minä huomasin (hirnumiseni desibelitaso nousi kyllä taatusti kipukynnyksen yli joten luulen että bemarikuskiraukalle tuli aika selväksi että joku ainakin huomasi), mutta nauroin asialle vedet silmissä vielä viiden kilometrin päässä kyseisestä R-Kioskista.
Tänään kierrettiin kaikki Sjoen mahdolliset ja mahdottomat kaupat. Mission: Find an advent calendar for cousin's son. Protocol level: High (whatever that means) Beware: Sore feet, loss of fucking big amount of money. Expect high level of temptation towards Angry Birds -merchandise and Moomin-cups. Keep your resistance agent, you really don't need that shit.
Tulos oli se, että hemmetin joulukalentereita ei löytynyt mistään muualta kuin Päivölän Cittarista, ja se oli tietenkin viimeinen paikka jossa käytiin. No, en kuitenkaan valita pitkästä kauppareissusta, sillä itselle mukaan tarttui uusin Bleach, kaksi hiusväripakettia sekä valokynä suhteellisen halvalla sekä aivan täysin yllättäen Hotel Babylonin 1. tuotantokausi. Olin aivan kakkosnelosella kalloon kumautettu kun löysin sen Minimanin hyllystä, hintaan 8,95. Hotel Babylon oli aikoinaan yksi lempisarjoistani, mutta vuosien saatossa tuokin helmi oli painunut jonnekin muistojen pohjamutiin ja sarjan mahtavuudesta huolimatta olin ihan kokonaan sen unohtanut. En ollut edes haaveillut, että saisin sen joskus omaan hyllyyn <3
Sami Hedbergin Kokovartalomies 2 tuli myös visuaalisesti ja auditiivisesti nautittua eilen illalla. Hovifilosofimme antoi alkusyksystä rankkaa kritiikkiä Hedbergin huumoria ja koomikointia kohtaan, mutta itse ainakin hekottelin Hedbergin jutuille niin, että oli yhdessä kohtaa juomatkin sylissä. Tottahan se on, että Hedberg perustaa juttunsa pääasiassa erilaisille äänille eivätkä tarinat itsessään edes ole kovin hauskoja, mutta jokin siinä tyypissä herättää sympatiat ja naama vääntyy virneesen kun vaan näkee pelkästään äijän pärstän. Ilari Johansson on tosin suomalaisista koomikoista lempparini, mutta Hedberg tulee hyvänä kakkosena.
Edit: Niin tämän halusin vielä jakaa. Pinn Panellen versio Flux Pavilionin Bass Cannonista on aivan jäätävän kuumottavaa settiä.
Megadeth: My Last Words Juu ei hätää, vaikka tämänkertaisen biisin nimi onkin aika pahaenteinen - en ole lopettamassa tätä blogiksikin kutsumaani (h)ajatelmien purkuun keskittyvää tekstipohjaista viritelmää. Minä nyt vaan satun tykkäämään tuosta kappaleesta, ei tarvitse heti panikoida siellä (sitä paitsi hiljaisuus olisi kestänyt kauemminkin ellei hovifilosofilta olisi tullut hieman uhkailuun vivahtavaa kommenttia, että "olis parempi keksiä pian jotain" kun mainitsin tekstin muodostamiseen tarvittavien aiheiden puutoksesta). Erityisesti tuo Megadethin kappale parin muun lisäksi on jäänyt pyörimään soittolistoille. Kyllä nousee karvat pystyyn aina kun My Last Words lähtee soimaan, vaikka olen kuunnellut sen ainakin 173 kertaa. Asioita, joita on tullut pistettyä merkille/pohdittua/testattua/tehtyä viimeisen parin päivän aikana: Nykyisen hiusvärini sävy on 6.66. Ja kun nyt hiusväreihin päästiin, mikä on logiikka noiden numeroiden takana? Google toki hakee ja hevosella pääsee, mutta kunhan kysyn kun kerta tätä asiaa serkunkin kanssa pohdittiin äskettäin. Ja onko tuo 6.66 joku punapäille katkeran, värisävyille numerokoodeja kehittelevän persoonan helvetin nokkela tribuutti sanonnalle "punapäät eivät pääse taivaaseen?" Vielä lisää hiusväreistä. Että minua sitten nyppii kun niiden hiusvärilootien kyljessä on lähes poikkeuksetta kaunisihoinen ja kaunishymyinen naisihminen näyttämässä mallia että mitä värin pitäisi ostajankin haivenille tehdä. Uskottavuus vaan hieman kärsii, kun kuvia voi käyttää etsi kuvasta yksi eroavaisuus -tehtävänä. Mutta siis totta kai tajuan, että kyseessä on hiusvärimaakarien pirullisen ovela juoni, jolla yrittävät hiuksensa toisen värisiksi mieliviä kuluttajia vedättää - ovat keksineet ottaa Photoshopin avuksi tähän tehtävään, ja viiden minuutin mittaisen brush tool -sutimissession jälkeen ovat todenneet että "omg, looks so real" ja lätkäisevät sen sitten siihen purkin kylkeen, että lätk. Taylor Lautner on ehkä hankalin nimi lausua, ikinä. Tein tästä asiasta Kämppiksen kanssa empiirisen tutkimuksen. Minä: "Okei, sano kymmenen kertaa nopeasti Taylor Lautner." Kämppis "Taylo- ei, Taylor Lautner, Taylorl Lautnerl, Taylollautner, Taylol-" Minä: "AHAHAHAHA, TAYLOL!" Kämppis: " (╯°□°）╯︵ ┻━┻ " Ostin Angry Birds -minionpossupehmolelun pitkän haikailun jälkeen ja nimesin sen niin polittisesti epäkorrektisti kuin vain pehmolelunsa nimeävä aikuinen osaa pehmolelunsa nimetä. Revelations on edennyt melko kivasti tässä viime päivinä - mm. en loiki enää hallitsemattomasti tyhjän päälle kaikista minareeteista ja Galatan torneista, värjäsin kledjuni violetin sävyllä jota ei voi kuin kuvailla sanalla fääbölös ja olen vallannut kaikki Temppeliherrojen majapaikat Konstantinopolissa. Olen jopa saanut lähetettyä joitain assassiinitulokkaita ulkomaillekin levittämään Temppelityypeille assassiinien riemukasta viestiä että "moi, olisiko sinulla hetki aikaa kuunnella kätketyn teräni ilosanomaa aortassasi?"
Rudimental feat. John Newman & Alex Clare: Not Giving In
"Löysin" tämän kappaleen eilen, kun yksi kavereistani kertoi etsivänsä YleX:ltä kuulemaansa biisiä, joka oli soinut työmaalla ja jota oli pakko pysähtyä jopa hetkeksi kuuntelemaan. Mielenkiintoni heräsi ja oikea kappale löytyi. Voi jestas sentään, olen kuullut tämän itsekin radiosta monta kertaa, mutta vasta nyt osaan arvostaa täysillä tuota d'n'b-osuutta. Muutenkin tässä kappaleessa on jotain joka tuo mieleen pakkasen, lumen ja talven, sekä jostain syystä jossain kohtaa myös kevään. Jep. Mistähän tämäkin mieli oikein kaivaa nuo kaikki järjettömät assosiaatiot.
Mielestä puheen ollen - mietin usein unien näkemistä ja unia, ja eilenkin niistä tuli keskusteltua äidin, veljen ja serkun kanssa. Kuulun niihin tyyppeihin, jotka jaksavat jauhaa unistaan vaikka maailman tappiin ja ovat totaalisen OMFG joka jutusta, jonka alitajunta läpällä heittää unien sekaan. Joskus jostain hyvästä unesta kuitenkin seuraa koko loppupäivän kestävä todella hyvä fiilis, ja kaikki tuntuu buenolta - näin kävi viimeksi keskiviikkoaamuna. Tänä aamuna taas näin unta siitä että ostin jotain enkä voinutkaan maksaa. Ja ulkomaillakin taisin käydä viime yönä, en vaan muista että oliko kyseessä Saksa vai mikä.
Vaikka tuo ostin jotain mutten voinut maksaa -uni ei ollut mitenkään mukava, todella kuumottavia painajaisia en ole nähnyt sitten lukion (niin, tai en ainakaan tässä kohtaa muista nähneeni). Silloin Kärtsyn unirepertuaari käsitti kaiken mahdollisen kissan kokoisista ihmissyöjähämähäkeistä ydinräjähdyksiin, ja voin kertoa että en kovinkaan arvostanut alitajuntani makua unien suhteen tuohon aikaan. Unihalvauksista taas en ole joutunut kärsimään elämäni aikana kuin kahdesti: ensimmäisellä kerralla olin about 3-4 vuotias kakara, ja heräsin siihen että Muumien Mörkö tuijotteli minua sängyn vieressä enkä klassisesti voinut liikkua tai edes kunnolla huutaa kun edes kieli ei suostunut toimimaan. Niin ja niille, jotka eivät tiedä mitä unihalvaukset ovat: yksinkertaisin selitys on se, että mieli herää, mutta kroppa on vielä unessa - ts. siinä luonnollisessa halvaantuneessa tilassa jossa keho normaalistikin unen aikana on, jotta emme loukkaisi itseämme huitomalla ja potkimalla kun näemme unia joissa liikumme ynnä muuta sellaista. Tämmöinen tila ei kestä kuin muutaman sekunnin, mutta unihalvauksen kokeneesta se muutama sekunti voi tuntia monelta minuutilta.
Toinen unihalvauskokemukseni saikin sitten Mörön tuntumaan lähestulkoon mukavalta ilmestykseltä sänkyni vieressä. Meillä oli joitain vieraita kylässä ja sen johdosta nukuin (äärimmäisen huonosti) sohvalla. Kävin aamulla jo pikaisesti hereillä, ja uudestaan nukahdettuani näin unen että seisoin kotipihalla ja katselin läheisen metsän suuntaan, jonka yläpuolella lentää lentävä lautanen, että moi. Olen hetken aikaa unessa ihan karvat pystyssä, kunnes minulle tulee sellainen lamppu syttyy -hetki ja ajattelen "Aa, mä nään unta koska lentäviä lautasia ei ole oikeasti olemassa". Tämän jälkeen kaikki olisi ollut totaalisen fine, ellen olisi samantien kuullut jonkun sanovan pääni sisällä, että "Mistä tiedät?"
Kyseessä oli tietysti unihalvauksiin usein kuuluvat äänihallusinaatiot, mutta säikähdin niin maan perkeleesti että heräsin saman tien todetakseni vain, että en voi liikkua - aivan kuin joku olisi heittänyt lyijystä tehdyn peiton päälle. Yritin siinä sitten avata suuta ja pyytää jotakuta auttamaan, mutta sitten tunne menikin jo ohi ja pääsin kierähtämään selälleni. Tuijotin kattoa ja totesin ykskantaan että "Jaa, tuoltako ne unihalvaukset tuntuvat?" Asia ei siis jäänyt mitenkään vaivaamaan enkä kokenut minkäänlaista stressiä mennessäni illalla taas sohvalle nukkumaan, mutta haluan osoittaa kaiken sympatiani niille, jotka kärsivät unihalvauksista päivittäin (vai pitäisikö sanoa öittäin) ja joutuvat jännittämään nukkumaanmenoa niiden vuoksi. Omasta kokemuksestani voin kuitenkin sanoa, että eivät ne mukavia ole sillä hetkellä kun niihin herää, mutta jälkeenpäin ajatellen ne ovat hyvinkin jänniä kokemuksia. Kaikkeen ihmisen aivomassa kykeneekin. Veikkaan että unet ja unihalvaukset ovat unien aikana ahkerimmillaan puurtavien aivojen källi lepotilassa lorvivalle loppukropalle - "Me vaan raadetaan yötkin läpeensä, kun te vaan sluibaatte - mitäs tästä sanotte!"
Erittäin päräyttävää tiistai-iltaa kaikille kuulijoillekatsojille siis lukijoille. Tässä Noisian Machine Gun 16bitin remiksauksena ilman mitään sen kummempaa syytä!
Kylläpä nyt tuntuukin taas perhanan energiseltä, mutta meininki oli kyllä ihan toinen eilen illalla tähän aikaan. Olen taas jostain onnistunut kaapimaan haaviini jonkun pirulaispöpön joka saa korvat soimaan, pään kivistämään sekä nenän imitoimaan Niagaran putouksia. Oli aika heikko olo vielä tänään aamulla kello 08:30, joten tiedontallennus ja Dublin Core jäi minun osaltani tältä päivää kokematta (eräs tiedonlähteeni kylläkin paljasti että en jäänyt paljosta paitsi, mikä helpotus!). Ruutin läksijäiset oli tosiaan lauantaina. Reetta oli tehnyt aivan mahtavan kortin Ruutille tsiljoonasta eri valokuvasta ja muusta härpäkkeestä, ja varsinkin takakannen "tulevaisuus"-kuva oli aivan loistava. Käytiin ensin porukalla Amarillossa syömässä, ja päätin maistaa mansikkamargaritaa. Ainakin Sjoen Amarillossa osaavat asiansa mansikkamargaritojen suhteen, ja oli se ruokakin syötävää (varsinkin kun olin paastonnut koko päivän Amarillon annokset silmissä kiiluen). Siitä lähdettiin sitten jatkamaan juhlimista Komiaan, ja sieltä meikäläinen jatkoi matkaansa kämpille. Ilta oli kuulemma jatkunut vielä vauhdikkaasti sisältäen kaikenlaista äksöniä. Sunnuntaina tein kiltisti koulutöitä ja mietin välillä että missähän Kämppis luuraa, kun ei ole koko päivänä näkynyt. Vasta kun Sanna-serkku tuli kahville, hoksasin vessan ovessa (kaikkein näkyvimmällä paikalla mikä meidän kämpässä on) lapun, jossa Kämppis ilmoitti haluavansa eron lähteneensä Tampereelle käsityömessuille. Oikea "Ahaa!"-hetki sekin. Eilen aloin kuolata Far Cry 3:sen perään. Tämä(kin) on pikkuveljen syytä. Hän laittoi minulle tällaisen linkin (joka sisältää tarpeetonta väkivaltaa, helposti hajoavia huonekaluja, mandariini-kranaatin, seksikkään irokeesijannun sekä irtonaisen pikkusormen. Katsokaa omalla vastuulla!):
Ja tämän jälkeen löysin omin avuin tämän (jälleen tarpeetonta väkivaltaa, überseksy irokeesimän yms. yms. omalla vastuulla jne):
Tarkkakorvaisimmat saattoivat hoksata että Noisiahan se tuossakin pätkässä pauhaa. Olin ihan että "W00t, pelin trailerissa soitetaan badassia musiikkia = pelikin on täten badass! Pakko saada!" CorridorDigital on tehnyt tuon Far Cry Happy Hourin lisäksi Assassin's Creed III aiheisen videon, joka on sekin älyttömän cool, mielettömän upea, järjettömän mahtava ja muutenkin sillai kiva:
Tästä postauksesta tuli taas oikea linkkimonsteri, mutku... Tänään vääntäydyin flunssasta välittämättä ReettaH:n kanssa Bio Marilyniin katsomaan viimeisen Twilight-leffan. Tässä plussia & miinuksia: + Leffa seurasi suhteellisen uskollisesti kirjan juonta. + Kristenin raivoaminen Bellana oli melkeinpä uskottavaa. + Leffassa oli yksi kunnon trollauskohtaus, ja tämä on siis hyvä juttu. Olin ihan fiiliksissä vielä kämpille kömmittyänikin. +/-? Aron creepy nauru... - Harmitti kun muut vampyyrit taitoineen ja taustoineen jäivät taka-alalle. - Leffa oli aika nopeatempoinen, ja monet kirjan yksityiskohdat juonen uskollisesta seuraamisesta huolimatta oli jätetty huomiotta (mikä on tietenkin ihan ymmärrettävää & järkeenkäypää. Mutta silti). - Renesmee oli toki söötin näköinen kakara, mutta ei silti mitenkään niin ihmeellinen kuin kirjassa annetaan ymmärtää. En ole Twitard, mutta olen siis lukenut kaikki kirjat ja muistaakseni nähnyt kaikki elokuvat. Twilight on ihan mukiinmenevä sarja, ja siinä missä useimmat tosivampyyrifanit kitisevät diskopalloista, kulmahampaattomista "vampyyreista" ja ovat valmiita iskemään vaarnan sydämeensä Bram Stokerin ja Draculan nimessä, minusta Meyersin veto oli varsin nerokas ja freesi. Sitä paitsi nainenhan vaan käytti mielikuvitustaan for fuck's sake. Erityisesti viimeinen kirja on siitä kiehtova että siinä valotetaan vähän laajemmin Meyersin vampyyriuniversumia, esitellään erilaisia vampyyreja ja sen sellaista. Toisin sanoen Aamunkoissa on muutakin sisältöä kuin Bellan obsessio Edwardiin. Tätä Edwardin ja Bellan suhdetta ovat ilmeisesti monet ympäri Internettiä tulkinneet, ja useimmat ovat sitä mieltä, että Edward on kontrollifriikki manipulaattori ja Jacob pedobearihmissusi. Hienoja ja syvällisiä tulkintoja, itselleni tällaiset jutut eivät tulleet mieleenkään ainakaan silloin kun itse luin kyseessä olevan sarjan (eli noin 3 vuotta sitten). Muistelen kyllä pyöritelleeni silmiäni Bellan jatkuvalle Edward-hehkutukselle Houkutuksessa, päämärättömälle angstille Uudessa kuussa ja päättämättömyydelle Epäilyksessä - pitäisi varmaan lukea kirjat uudestaan ja tulkita niitä näiden kolmen vuoden tuoman kokemuksen ja viisauden avulla uudestaan. No, en siis tässä kohtaa osaa sanoa, että onko Stephenie Meyersin mieli jotenkin kieroutunut tai jotain muuta tosi deeppiä bullshittiä, mutta minulle Twilight tulee aina olemaan yksi teini-ikäisille tytöille suunnattu kirjasarja muiden joukossa, enkä koe sitä mitenkään täysijärkisten teinityttöjen aivopesuun tähtääväksi salajuoneksi vaikka kuinka yritän. Tai ehkä *gasp* minusta on tullut jo uhri?
Totta kai Nicki Minaj tekee jotain tällaista, kun olen koko kesän mutissut kuinka surkea artisti hänkin on. Ilmeisesti kesätyöpaikalla MusicTelevisionilta pauhannut Starships kahdesti päivässä kolmen kuukauden ajan jotenkin pehmitti allekirjoittaineen pään, ja tämä Va Va Voom pääsi iskemään siihen pehmenneeseen kohtaan. Aivan mahtava takamuksenhetkutuskappale. Tässä sitä taas vältellään tehtävientekoa. Onneksi huomenna vielä ehtii. Ja ylihuomennakin varmaan. Kämpille tänään juna-asemalta käppäillessäni kohtasin luokkakaverin, jonka kanssa avauduttiin kyseisistä tehtävistä oikein antaumuksella. Mutta mikä siinä on, että kun pitäisi jotain tehdä niin ihan varmasti keksii jotain muuta tekemistä tiedustelee nimimerkki "Hei-enpä-ole-kirjoittanut-taas-blogiin-pariin-päivään- joten-kirjoitanpa-nyt-vaikka-olisi-muutakin-tekemistä". Tämä on taatusti joku universaali ikuisuuskysymys. Ja sitten kun saa viimeinkin ne tehtävät vauhtiin, tulee sellainen "what the firetruck, tämähän on helppoa kuin heinänteko! Miksi en aiemmin jo tehnyt, olisi sitten saanut hyvällä omallatunnolla kirjoitella blogiin joutavanpäiväisiä ja piirtää läpyskällä ilman olkapäillä murjottavaa syyllisyydentunnetta?" Tuli firetruckista mieleen, että jäin totaalisesti koukkuun Smoshiin eilen illalla. Damn you, littlebro! Katsottiin siis veljen kanssa jotain kymmenen Smosh-videota, ja pakkohan niitä oli ryhtyä sitten katsomaan alusta saakka. Jotenkin hienoa seurata kuinka jätkien tyyli ja taidot kehittyvät vuosien mittaan, sillä muutama eka video on kauniisti sanottuna täyttä tuubaa. Nykyiset taas ovat jo lähes täydellisiä täydellisyyden kiteytymiä, otetaan nyt vaikka jo tässä blogissa kerran hehkutettu Ultimate Assassin's Creed 3 Song.
Triangelimusiikkia! Jeromen Stars jäi kyllä mieleen Turusta lähtiessä.
Olen monen vuoden huolellisen tutkimisen ja tarkkailun aikana tullut siihen tulokseen, että kuulun niihin jästipäihin, jotka eivät vaan suostu ottamaan opikseen kerrasta. Tai edes kahdesta. Viittaan tässä nyt siis siihen, että juon kahvini sängyssä senkin uhalla, että kyseistä virvoketta on seinillä, patjalla, peitolla, lattialla, näppäimistöllä, ruudulla, housuilla ja paidalla tasaisena kerroksena sen jälkeen, kun koneen ruudulta katsettani irroittamatta ojennan käden kahvia kohti ja jotain selittämätöntä tapahtuu ja kuppi onkin kääntynyt yhtäkkiä 180 astetta vertikaalisesti. Kerta toisensa jälkeen. Tänään näin kävi jo toisen kerran kahden viikon sisään, ja silti minulla on jälleen kahvit Hello Kitty -kupissa kivasti tuossa kymmenen senttimetrin päässä odottamassa seuraavaa katastrofia.
Annan kuitenkin joissain jutuissa aika nopeasti periksi, kuten virkkaamisessa, luistelussa, saksan kieliopin opiskelussa, sudokujen täyttämisessä, piirtoläpyskän kanssa taiteilussa, nimien muistamisessa, sängyn petaamisessa, kaupan kassalla kolikoilla maksamisessa sekä muutamassa muussakin asiassa jotka itse asiassa kehittäisivät minua ihmisenä nyt kun tarkemmin ajattelen. Energiaa piisaa kyllä kahvikupin kanssa pelleilyyn, mutta ei esimerkiksi datiiviprepositioiden opetteluun joiden osaaminen olisi paljon hienompaa kuin huoneessa jokaisen tason kuivaaminen kahvista joka kolmas päivä.
Tänään oli kuitenkin kaikesta huolimatta erittäin hyvä päivä, ja tiedontallennuksen tunnilla tehty tehtäväkin meni ihan putkeen, vaikka joitain pieniä väärinkäsityksiä osakenttäkoodeihin liittyen oli (syyttäkää vaan käsialaani kaikesta). Oli jotenkin sellaiset 10 potenssiin 15 kertaa helpompaa mennä vapaaehtoisesti luokan eteen ensimmäisenä esitelmöimään äänikirjan luettelointikentistä, kun paikalla oli vähemmän kuin puolet normaalista korva- ja silmäparien määrästä. Opettajakin on tt:ssä todella symppis tapaus, joten ei tarvinnut pelätä että pää lähtee harteilta vaikka tulikin vähän space outtia ja "öö emmä tiiä" -hetkiä välillä siellä kun esiteltiin sitä meidän hienoa litaniaa indikaattoreista, osakenttäkoodeista yms.
Tuntien jälkeen oli muutenkin sellainen "let's do this shit" -fiilis ja kävin ostamassa kahvila Tsumpin haalarimerkin. Vapaaehtoisesti. Lisää ommeltavaa. Nostatti itsetuntoa kun sain nuo entiset merkit kiinni ja ne vielä pysyivätkin vielä koko Triangelireissun ajan. Nyt kun olen näinkin radikaalisti astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle, seuraavaksi varmaan ilmoittaudun laskuvarjohyppykurssille.
Lilli määräsi eräänä päivänä kuuntelemaan Woodkidin Run Boy Runin kun mainitsin tykkääväni saman esittäjän Iron-kappaleesta. Tämä on kyllä hyvä, täytyy myöntää - ja musiikkivideo on melkein yhtä mahtava kuin Ironissakin. Kämppiksen kanssa tunneille aamulla kävellessä mietittiin, että marraskuukin on kohta kuvainnollisesti sanottuna pulkassa (näillä lumimäärillä tuo sanonta on oikeastaan aika mielipuolinen), ja sitten onkin edessä enää joulukuu maailmanloppuineen, jouluaattoineen & uusine vuosineen, joiden jälkeen saakin tehdä koneelle uuden kansion vuoden 2013 musiikeille ja kuville. Jihuu! On jotain mitä odottaa. Triangeli oli kyllä kokemisen arvoinen reissu, vaikka myönnänkin kuuluneeni niihin harvoihin jotka suurimmaksi osaksi koomasivat linkkamatkat sillä välin kun muut lauloivat, riehuivat ja örvelsivät. En tiedä miksi linkassa istuminen on minulle lähes sama kuin sedatiivishotti suoneen - eli toisin sanoen kuorsaan kuola poskella lähes välittömästi kun linkka lähtee liikkeelle. Lieventävänä asianhaarana minulla kuitenkin oli mennessä pää jonkin verran kipeänä, joten se vei myös suuren osan biletysfiiliksestä. Alkuosan menomatkasta kyllä ompelin niitä perskeleen merkkejä haalareihin kuten lupasinkin, ja meinasi kyllä tulla sellainen FFFFFUUUUU-efekti kun matkanjohtaja iski Turun satamassa vielä yhden merkin kätöseen, että "otas tosta". Onneksi se oli pieni merkki eikä mitenkään kovin ihmeellinen, joten eipä matka siihen kaatunut - muuten sainkin kaikki merkit joten kuten kursittua haalareihin kiinni (pistin sormeenikin vain kahdesti). Ei siinä, menomatka oli kyllä hauska, Laura mm. julistautui Päällikkö Pieneksi Eläimeksi, kierrettiin muutama liikenneympyrä kahdesti ympäri (kuski oli aivan huippu) ja kuunneltiin kyseenalaisia kappaleita (jotkut myös lauloivat niitä). Pääkipukin helpotti loppumatkalla (kaikesta laulamisesta huolimatta), kun pummasin Lauralta lääkkeen. Täten olin lähes täydessä krebaamisvalmiudessa satamaan saapuessamme. Sitten seurasi terminaalissa istuskelua puolen tunnin ajan. Kun portit laivaan lopulta aukesivat, oli aika niskavilloja nostattavaa kun ihmiset alkoivat karjua aivan onnessaan. Siinä sitten maleksittiin väenpaljouden mukana laivaan ja kiivettiin seiskakannelle. Ensivaikutelma laivasta oli aika sekava kaiken sen "no mihinkä meidän nyt sitten pitäis mennä" -zumbaamisen vuoksi, mutta kyllä me sitten lopulta löydettiin hissit, ängettiin sisään ja lähdettiin kohti ysikantta. Joku kuitenkin ehti neloskannella kutsua hissin ennen kuin ehdittiin painaa itsemme ysiin, joten mentiin sitten neloskannen kautta. Ja tietysti pysähdyttiin joka kannella matkan varrella vielä erikseen, vastassa kännisiä tai turhautuneita ihmisiä, jotka arvatenkin odottivat silmät loistaen että pääsisivät tyhjään hissiin matkatavaroineen. Turha toivo! Ruuhkaiset hissit ovat melkoisia trollauspittejä, ja oltaisiin tosiaan oltu ysikannella viisi minuuttia nopeammin, jos oltaisiin jaksettu kiivetä portaita kaksi kantta ylöspäin. Ensi kerralla ollaan viisaampia. Hytti oli tosi kiva, ei nyt mikään ruhtinaallisen tilava, mutta ikkuna oli suuri plussa. Siinä sitten levittäydyttiin hyttiin ja pienen valmistautumisen jälkeen lähdettiin katselemaan että minkäslainen mesta tämä paljon puhuttu laiva nyt onkaan. Sanna on käynyt Europalla omien sanojensa mukaan kymmeniä kertoja, mutta ilmeisesti muille paatti oli ennestään tuntematon. Illan mittaan tuli sitten vähän seurailtua livemusiikkia, pelattua Guitar Hero -kolikkopeliä Sannan kanssa, harhailtua ympäriinsä, nähtyä Scandiavian Hunksit ja muutenkin biletettyä. Toimintaa siis riitti, vaikka kannella ei tullutkaan käytyä (erään lähteen mukaan paras osa jäi täten näkemättä). Kiskottiin Päällikkö Pieni Eläinkin sängystään vielä tanssilattialle, ja tulihan se Gangnam Stylekin sitten sieltä. Mietin myös parin muukalaisen kanssa sitä, että voiko päiväysvanhaa jauhelihaa käyttää makaronilaatikon tekoon, ja neuvoin heitä sitten parhaani mukaan. Nappasin siltä toiselta tyypiltä vielä haalarintaskuun matkamuistoksi sellaisen putkilon jossa oli hohtavaa litkua. Jännintä siellä diskossa kuitenkin olivat ne alkoholimainokset jotka pyörivät plasmanäytöillä (Ron Jeremyllakin on oma nimikkoviina, wth). Hiippailin sitten kaikkia ninjataitojani hyödyntäen takaisin hyttiin joskus 4:00. Heräsin sellaiset kuutisen tuntia myöhemmin tyhjässä hytissä, totesin että "kai sitä voisi vielä- zzz" ja heräsin uudestaan kun hyttikaverit tulivat aamiaiselta ja läksivät tax free -kaupoille. Tässäkin kohtaa päätin vielä jatkaa nukkumista, ja kun kaverit palasivat ostoksineen, päätin viimein nousta ylös. Täytyy tässä nyt kyllä tunnustaa, että krapulasta ei ollut tietoakaan, vaan olin nukkunut kuin tukki ja odotin aivan innolla että pääsisin itsekin käymään sinne paljon puhuttuun tax freehen. Raahasin kaverit mukanani toiselle kierrokselle, ja mukaan tarttui omenalikööriä, Winter Jack -pullo ja muumitamburiini (ei, en ollut tässä vaiheessa enää alkoholin vaikutuksen alaisena, kiitos kysymästä). Laura - anteeksi, päällikkö Pieni Eläin nimittäin sai huippuidean: hän osti muumitriangelin ja laittoi sen haalareihin killumaan. Nerokasta! Minä päätin tyytyä tamburiiniin, sillä siitä lähtee paljon enemmän veemäistä mekkalaa, ja kaiken muun hyvän lisäksi siinä oli Haisulin kuva. Perfect! Iltapäivä meni fiilistellen, syöden ja karaokea kuunnellen. Myös Scandinavian Babes tuli tsekattua, mutta ei ollut ihan yhtä vaikuttava show kuin miehinen vastineensa (joka ei sekään ollut ihan niin hurja juttu kuin olin kuvitellut. Oh well, en silti valita). Laivareissu oli ohi nopeammin kuin odotin, mutta edessä oli vielä se viitisen tuntia linkassa istumista. Paluumatkan aikana tuli mm. kuultua "Taas on pieniä käärmeitä" x100 livenä vaihtelevalaatuisena sekä cd:ltä (onneksi vain) pari kertaa sellainen upea musiikillinen tuotos kuin "Mun pippeli hieroo pe*****äs".<sarcasm>Erittäin nautinnollinen paluureissu siis.</sarcasm> Karmassa olisi sitten ollut vielä jatkot ja olisi kyllä houkuttanut kun oli kourallinen juomalippujakin, mutta päätin sitten tehdä kuten kaveritkin ja menin kotia koppaan maate. Se olikin ihan hyvä päätös, sillä seuraavana päivänä heräsin neljältä iltapäivällä ja olin taas neljän tunnin kuluttua lähdössä, tällä kertaa Warttiin ja sieltä Komiaan. Oli muuten kivaa, mutta ihana dj ei ollut tällä kertaa paikalla *sadface*. Eiköhän tässä ainakin se vuosi mene tästä reissusta toipumiseen.
