Megadeth: My Last Words Juu ei hätää, vaikka tämänkertaisen biisin nimi onkin aika pahaenteinen - en ole lopettamassa tätä blogiksikin kutsumaani (h)ajatelmien purkuun keskittyvää tekstipohjaista viritelmää. Minä nyt vaan satun tykkäämään tuosta kappaleesta, ei tarvitse heti panikoida siellä (sitä paitsi hiljaisuus olisi kestänyt kauemminkin ellei hovifilosofilta olisi tullut hieman uhkailuun vivahtavaa kommenttia, että "olis parempi keksiä pian jotain" kun mainitsin tekstin muodostamiseen tarvittavien aiheiden puutoksesta). Erityisesti tuo Megadethin kappale parin muun lisäksi on jäänyt pyörimään soittolistoille. Kyllä nousee karvat pystyyn aina kun My Last Words lähtee soimaan, vaikka olen kuunnellut sen ainakin 173 kertaa. Asioita, joita on tullut pistettyä merkille/pohdittua/testattua/tehtyä viimeisen parin päivän aikana: Nykyisen hiusvärini sävy on 6.66. Ja kun nyt hiusväreihin päästiin, mikä on logiikka noiden numeroiden takana? Google toki hakee ja hevosella pääsee, mutta kunhan kysyn kun kerta tätä asiaa serkunkin kanssa pohdittiin äskettäin. Ja onko tuo 6.66 joku punapäille katkeran, värisävyille numerokoodeja kehittelevän persoonan helvetin nokkela tribuutti sanonnalle "punapäät eivät pääse taivaaseen?" Vielä lisää hiusväreistä. Että minua sitten nyppii kun niiden hiusvärilootien kyljessä on lähes poikkeuksetta kaunisihoinen ja kaunishymyinen naisihminen näyttämässä mallia että mitä värin pitäisi ostajankin haivenille tehdä. Uskottavuus vaan hieman kärsii, kun kuvia voi käyttää etsi kuvasta yksi eroavaisuus -tehtävänä. Mutta siis totta kai tajuan, että kyseessä on hiusvärimaakarien pirullisen ovela juoni, jolla yrittävät hiuksensa toisen värisiksi mieliviä kuluttajia vedättää - ovat keksineet ottaa Photoshopin avuksi tähän tehtävään, ja viiden minuutin mittaisen brush tool -sutimissession jälkeen ovat todenneet että "omg, looks so real" ja lätkäisevät sen sitten siihen purkin kylkeen, että lätk. Taylor Lautner on ehkä hankalin nimi lausua, ikinä. Tein tästä asiasta Kämppiksen kanssa empiirisen tutkimuksen. Minä: "Okei, sano kymmenen kertaa nopeasti Taylor Lautner." Kämppis "Taylo- ei, Taylor Lautner, Taylorl Lautnerl, Taylollautner, Taylol-" Minä: "AHAHAHAHA, TAYLOL!" Kämppis: " (╯°□°）╯︵ ┻━┻ " Ostin Angry Birds -minionpossupehmolelun pitkän haikailun jälkeen ja nimesin sen niin polittisesti epäkorrektisti kuin vain pehmolelunsa nimeävä aikuinen osaa pehmolelunsa nimetä. Revelations on edennyt melko kivasti tässä viime päivinä - mm. en loiki enää hallitsemattomasti tyhjän päälle kaikista minareeteista ja Galatan torneista, värjäsin kledjuni violetin sävyllä jota ei voi kuin kuvailla sanalla fääbölös ja olen vallannut kaikki Temppeliherrojen majapaikat Konstantinopolissa. Olen jopa saanut lähetettyä joitain assassiinitulokkaita ulkomaillekin levittämään Temppelityypeille assassiinien riemukasta viestiä että "moi, olisiko sinulla hetki aikaa kuunnella kätketyn teräni ilosanomaa aortassasi?"
Rudimental feat. John Newman & Alex Clare: Not Giving In
"Löysin" tämän kappaleen eilen, kun yksi kavereistani kertoi etsivänsä YleX:ltä kuulemaansa biisiä, joka oli soinut työmaalla ja jota oli pakko pysähtyä jopa hetkeksi kuuntelemaan. Mielenkiintoni heräsi ja oikea kappale löytyi. Voi jestas sentään, olen kuullut tämän itsekin radiosta monta kertaa, mutta vasta nyt osaan arvostaa täysillä tuota d'n'b-osuutta. Muutenkin tässä kappaleessa on jotain joka tuo mieleen pakkasen, lumen ja talven, sekä jostain syystä jossain kohtaa myös kevään. Jep. Mistähän tämäkin mieli oikein kaivaa nuo kaikki järjettömät assosiaatiot.
Mielestä puheen ollen - mietin usein unien näkemistä ja unia, ja eilenkin niistä tuli keskusteltua äidin, veljen ja serkun kanssa. Kuulun niihin tyyppeihin, jotka jaksavat jauhaa unistaan vaikka maailman tappiin ja ovat totaalisen OMFG joka jutusta, jonka alitajunta läpällä heittää unien sekaan. Joskus jostain hyvästä unesta kuitenkin seuraa koko loppupäivän kestävä todella hyvä fiilis, ja kaikki tuntuu buenolta - näin kävi viimeksi keskiviikkoaamuna. Tänä aamuna taas näin unta siitä että ostin jotain enkä voinutkaan maksaa. Ja ulkomaillakin taisin käydä viime yönä, en vaan muista että oliko kyseessä Saksa vai mikä.
Vaikka tuo ostin jotain mutten voinut maksaa -uni ei ollut mitenkään mukava, todella kuumottavia painajaisia en ole nähnyt sitten lukion (niin, tai en ainakaan tässä kohtaa muista nähneeni). Silloin Kärtsyn unirepertuaari käsitti kaiken mahdollisen kissan kokoisista ihmissyöjähämähäkeistä ydinräjähdyksiin, ja voin kertoa että en kovinkaan arvostanut alitajuntani makua unien suhteen tuohon aikaan. Unihalvauksista taas en ole joutunut kärsimään elämäni aikana kuin kahdesti: ensimmäisellä kerralla olin about 3-4 vuotias kakara, ja heräsin siihen että Muumien Mörkö tuijotteli minua sängyn vieressä enkä klassisesti voinut liikkua tai edes kunnolla huutaa kun edes kieli ei suostunut toimimaan. Niin ja niille, jotka eivät tiedä mitä unihalvaukset ovat: yksinkertaisin selitys on se, että mieli herää, mutta kroppa on vielä unessa - ts. siinä luonnollisessa halvaantuneessa tilassa jossa keho normaalistikin unen aikana on, jotta emme loukkaisi itseämme huitomalla ja potkimalla kun näemme unia joissa liikumme ynnä muuta sellaista. Tämmöinen tila ei kestä kuin muutaman sekunnin, mutta unihalvauksen kokeneesta se muutama sekunti voi tuntia monelta minuutilta.
Toinen unihalvauskokemukseni saikin sitten Mörön tuntumaan lähestulkoon mukavalta ilmestykseltä sänkyni vieressä. Meillä oli joitain vieraita kylässä ja sen johdosta nukuin (äärimmäisen huonosti) sohvalla. Kävin aamulla jo pikaisesti hereillä, ja uudestaan nukahdettuani näin unen että seisoin kotipihalla ja katselin läheisen metsän suuntaan, jonka yläpuolella lentää lentävä lautanen, että moi. Olen hetken aikaa unessa ihan karvat pystyssä, kunnes minulle tulee sellainen lamppu syttyy -hetki ja ajattelen "Aa, mä nään unta koska lentäviä lautasia ei ole oikeasti olemassa". Tämän jälkeen kaikki olisi ollut totaalisen fine, ellen olisi samantien kuullut jonkun sanovan pääni sisällä, että "Mistä tiedät?"
Kyseessä oli tietysti unihalvauksiin usein kuuluvat äänihallusinaatiot, mutta säikähdin niin maan perkeleesti että heräsin saman tien todetakseni vain, että en voi liikkua - aivan kuin joku olisi heittänyt lyijystä tehdyn peiton päälle. Yritin siinä sitten avata suuta ja pyytää jotakuta auttamaan, mutta sitten tunne menikin jo ohi ja pääsin kierähtämään selälleni. Tuijotin kattoa ja totesin ykskantaan että "Jaa, tuoltako ne unihalvaukset tuntuvat?" Asia ei siis jäänyt mitenkään vaivaamaan enkä kokenut minkäänlaista stressiä mennessäni illalla taas sohvalle nukkumaan, mutta haluan osoittaa kaiken sympatiani niille, jotka kärsivät unihalvauksista päivittäin (vai pitäisikö sanoa öittäin) ja joutuvat jännittämään nukkumaanmenoa niiden vuoksi. Omasta kokemuksestani voin kuitenkin sanoa, että eivät ne mukavia ole sillä hetkellä kun niihin herää, mutta jälkeenpäin ajatellen ne ovat hyvinkin jänniä kokemuksia. Kaikkeen ihmisen aivomassa kykeneekin. Veikkaan että unet ja unihalvaukset ovat unien aikana ahkerimmillaan puurtavien aivojen källi lepotilassa lorvivalle loppukropalle - "Me vaan raadetaan yötkin läpeensä, kun te vaan sluibaatte - mitäs tästä sanotte!"
Erittäin päräyttävää tiistai-iltaa kaikille kuulijoillekatsojille siis lukijoille. Tässä Noisian Machine Gun 16bitin remiksauksena ilman mitään sen kummempaa syytä!
Kylläpä nyt tuntuukin taas perhanan energiseltä, mutta meininki oli kyllä ihan toinen eilen illalla tähän aikaan. Olen taas jostain onnistunut kaapimaan haaviini jonkun pirulaispöpön joka saa korvat soimaan, pään kivistämään sekä nenän imitoimaan Niagaran putouksia. Oli aika heikko olo vielä tänään aamulla kello 08:30, joten tiedontallennus ja Dublin Core jäi minun osaltani tältä päivää kokematta (eräs tiedonlähteeni kylläkin paljasti että en jäänyt paljosta paitsi, mikä helpotus!). Ruutin läksijäiset oli tosiaan lauantaina. Reetta oli tehnyt aivan mahtavan kortin Ruutille tsiljoonasta eri valokuvasta ja muusta härpäkkeestä, ja varsinkin takakannen "tulevaisuus"-kuva oli aivan loistava. Käytiin ensin porukalla Amarillossa syömässä, ja päätin maistaa mansikkamargaritaa. Ainakin Sjoen Amarillossa osaavat asiansa mansikkamargaritojen suhteen, ja oli se ruokakin syötävää (varsinkin kun olin paastonnut koko päivän Amarillon annokset silmissä kiiluen). Siitä lähdettiin sitten jatkamaan juhlimista Komiaan, ja sieltä meikäläinen jatkoi matkaansa kämpille. Ilta oli kuulemma jatkunut vielä vauhdikkaasti sisältäen kaikenlaista äksöniä. Sunnuntaina tein kiltisti koulutöitä ja mietin välillä että missähän Kämppis luuraa, kun ei ole koko päivänä näkynyt. Vasta kun Sanna-serkku tuli kahville, hoksasin vessan ovessa (kaikkein näkyvimmällä paikalla mikä meidän kämpässä on) lapun, jossa Kämppis ilmoitti haluavansa eron lähteneensä Tampereelle käsityömessuille. Oikea "Ahaa!"-hetki sekin. Eilen aloin kuolata Far Cry 3:sen perään. Tämä(kin) on pikkuveljen syytä. Hän laittoi minulle tällaisen linkin (joka sisältää tarpeetonta väkivaltaa, helposti hajoavia huonekaluja, mandariini-kranaatin, seksikkään irokeesijannun sekä irtonaisen pikkusormen. Katsokaa omalla vastuulla!):
Ja tämän jälkeen löysin omin avuin tämän (jälleen tarpeetonta väkivaltaa, überseksy irokeesimän yms. yms. omalla vastuulla jne):
Tarkkakorvaisimmat saattoivat hoksata että Noisiahan se tuossakin pätkässä pauhaa. Olin ihan että "W00t, pelin trailerissa soitetaan badassia musiikkia = pelikin on täten badass! Pakko saada!" CorridorDigital on tehnyt tuon Far Cry Happy Hourin lisäksi Assassin's Creed III aiheisen videon, joka on sekin älyttömän cool, mielettömän upea, järjettömän mahtava ja muutenkin sillai kiva:
Tästä postauksesta tuli taas oikea linkkimonsteri, mutku... Tänään vääntäydyin flunssasta välittämättä ReettaH:n kanssa Bio Marilyniin katsomaan viimeisen Twilight-leffan. Tässä plussia & miinuksia: + Leffa seurasi suhteellisen uskollisesti kirjan juonta. + Kristenin raivoaminen Bellana oli melkeinpä uskottavaa. + Leffassa oli yksi kunnon trollauskohtaus, ja tämä on siis hyvä juttu. Olin ihan fiiliksissä vielä kämpille kömmittyänikin. +/-? Aron creepy nauru... - Harmitti kun muut vampyyrit taitoineen ja taustoineen jäivät taka-alalle. - Leffa oli aika nopeatempoinen, ja monet kirjan yksityiskohdat juonen uskollisesta seuraamisesta huolimatta oli jätetty huomiotta (mikä on tietenkin ihan ymmärrettävää & järkeenkäypää. Mutta silti). - Renesmee oli toki söötin näköinen kakara, mutta ei silti mitenkään niin ihmeellinen kuin kirjassa annetaan ymmärtää. En ole Twitard, mutta olen siis lukenut kaikki kirjat ja muistaakseni nähnyt kaikki elokuvat. Twilight on ihan mukiinmenevä sarja, ja siinä missä useimmat tosivampyyrifanit kitisevät diskopalloista, kulmahampaattomista "vampyyreista" ja ovat valmiita iskemään vaarnan sydämeensä Bram Stokerin ja Draculan nimessä, minusta Meyersin veto oli varsin nerokas ja freesi. Sitä paitsi nainenhan vaan käytti mielikuvitustaan for fuck's sake. Erityisesti viimeinen kirja on siitä kiehtova että siinä valotetaan vähän laajemmin Meyersin vampyyriuniversumia, esitellään erilaisia vampyyreja ja sen sellaista. Toisin sanoen Aamunkoissa on muutakin sisältöä kuin Bellan obsessio Edwardiin. Tätä Edwardin ja Bellan suhdetta ovat ilmeisesti monet ympäri Internettiä tulkinneet, ja useimmat ovat sitä mieltä, että Edward on kontrollifriikki manipulaattori ja Jacob pedobearihmissusi. Hienoja ja syvällisiä tulkintoja, itselleni tällaiset jutut eivät tulleet mieleenkään ainakaan silloin kun itse luin kyseessä olevan sarjan (eli noin 3 vuotta sitten). Muistelen kyllä pyöritelleeni silmiäni Bellan jatkuvalle Edward-hehkutukselle Houkutuksessa, päämärättömälle angstille Uudessa kuussa ja päättämättömyydelle Epäilyksessä - pitäisi varmaan lukea kirjat uudestaan ja tulkita niitä näiden kolmen vuoden tuoman kokemuksen ja viisauden avulla uudestaan. No, en siis tässä kohtaa osaa sanoa, että onko Stephenie Meyersin mieli jotenkin kieroutunut tai jotain muuta tosi deeppiä bullshittiä, mutta minulle Twilight tulee aina olemaan yksi teini-ikäisille tytöille suunnattu kirjasarja muiden joukossa, enkä koe sitä mitenkään täysijärkisten teinityttöjen aivopesuun tähtääväksi salajuoneksi vaikka kuinka yritän. Tai ehkä *gasp* minusta on tullut jo uhri?
Totta kai Nicki Minaj tekee jotain tällaista, kun olen koko kesän mutissut kuinka surkea artisti hänkin on. Ilmeisesti kesätyöpaikalla MusicTelevisionilta pauhannut Starships kahdesti päivässä kolmen kuukauden ajan jotenkin pehmitti allekirjoittaineen pään, ja tämä Va Va Voom pääsi iskemään siihen pehmenneeseen kohtaan. Aivan mahtava takamuksenhetkutuskappale. Tässä sitä taas vältellään tehtävientekoa. Onneksi huomenna vielä ehtii. Ja ylihuomennakin varmaan. Kämpille tänään juna-asemalta käppäillessäni kohtasin luokkakaverin, jonka kanssa avauduttiin kyseisistä tehtävistä oikein antaumuksella. Mutta mikä siinä on, että kun pitäisi jotain tehdä niin ihan varmasti keksii jotain muuta tekemistä tiedustelee nimimerkki "Hei-enpä-ole-kirjoittanut-taas-blogiin-pariin-päivään- joten-kirjoitanpa-nyt-vaikka-olisi-muutakin-tekemistä". Tämä on taatusti joku universaali ikuisuuskysymys. Ja sitten kun saa viimeinkin ne tehtävät vauhtiin, tulee sellainen "what the firetruck, tämähän on helppoa kuin heinänteko! Miksi en aiemmin jo tehnyt, olisi sitten saanut hyvällä omallatunnolla kirjoitella blogiin joutavanpäiväisiä ja piirtää läpyskällä ilman olkapäillä murjottavaa syyllisyydentunnetta?" Tuli firetruckista mieleen, että jäin totaalisesti koukkuun Smoshiin eilen illalla. Damn you, littlebro! Katsottiin siis veljen kanssa jotain kymmenen Smosh-videota, ja pakkohan niitä oli ryhtyä sitten katsomaan alusta saakka. Jotenkin hienoa seurata kuinka jätkien tyyli ja taidot kehittyvät vuosien mittaan, sillä muutama eka video on kauniisti sanottuna täyttä tuubaa. Nykyiset taas ovat jo lähes täydellisiä täydellisyyden kiteytymiä, otetaan nyt vaikka jo tässä blogissa kerran hehkutettu Ultimate Assassin's Creed 3 Song.
Triangelimusiikkia! Jeromen Stars jäi kyllä mieleen Turusta lähtiessä.
Olen monen vuoden huolellisen tutkimisen ja tarkkailun aikana tullut siihen tulokseen, että kuulun niihin jästipäihin, jotka eivät vaan suostu ottamaan opikseen kerrasta. Tai edes kahdesta. Viittaan tässä nyt siis siihen, että juon kahvini sängyssä senkin uhalla, että kyseistä virvoketta on seinillä, patjalla, peitolla, lattialla, näppäimistöllä, ruudulla, housuilla ja paidalla tasaisena kerroksena sen jälkeen, kun koneen ruudulta katsettani irroittamatta ojennan käden kahvia kohti ja jotain selittämätöntä tapahtuu ja kuppi onkin kääntynyt yhtäkkiä 180 astetta vertikaalisesti. Kerta toisensa jälkeen. Tänään näin kävi jo toisen kerran kahden viikon sisään, ja silti minulla on jälleen kahvit Hello Kitty -kupissa kivasti tuossa kymmenen senttimetrin päässä odottamassa seuraavaa katastrofia.
Annan kuitenkin joissain jutuissa aika nopeasti periksi, kuten virkkaamisessa, luistelussa, saksan kieliopin opiskelussa, sudokujen täyttämisessä, piirtoläpyskän kanssa taiteilussa, nimien muistamisessa, sängyn petaamisessa, kaupan kassalla kolikoilla maksamisessa sekä muutamassa muussakin asiassa jotka itse asiassa kehittäisivät minua ihmisenä nyt kun tarkemmin ajattelen. Energiaa piisaa kyllä kahvikupin kanssa pelleilyyn, mutta ei esimerkiksi datiiviprepositioiden opetteluun joiden osaaminen olisi paljon hienompaa kuin huoneessa jokaisen tason kuivaaminen kahvista joka kolmas päivä.
Tänään oli kuitenkin kaikesta huolimatta erittäin hyvä päivä, ja tiedontallennuksen tunnilla tehty tehtäväkin meni ihan putkeen, vaikka joitain pieniä väärinkäsityksiä osakenttäkoodeihin liittyen oli (syyttäkää vaan käsialaani kaikesta). Oli jotenkin sellaiset 10 potenssiin 15 kertaa helpompaa mennä vapaaehtoisesti luokan eteen ensimmäisenä esitelmöimään äänikirjan luettelointikentistä, kun paikalla oli vähemmän kuin puolet normaalista korva- ja silmäparien määrästä. Opettajakin on tt:ssä todella symppis tapaus, joten ei tarvinnut pelätä että pää lähtee harteilta vaikka tulikin vähän space outtia ja "öö emmä tiiä" -hetkiä välillä siellä kun esiteltiin sitä meidän hienoa litaniaa indikaattoreista, osakenttäkoodeista yms.
Tuntien jälkeen oli muutenkin sellainen "let's do this shit" -fiilis ja kävin ostamassa kahvila Tsumpin haalarimerkin. Vapaaehtoisesti. Lisää ommeltavaa. Nostatti itsetuntoa kun sain nuo entiset merkit kiinni ja ne vielä pysyivätkin vielä koko Triangelireissun ajan. Nyt kun olen näinkin radikaalisti astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle, seuraavaksi varmaan ilmoittaudun laskuvarjohyppykurssille.
Lilli määräsi eräänä päivänä kuuntelemaan Woodkidin Run Boy Runin kun mainitsin tykkääväni saman esittäjän Iron-kappaleesta. Tämä on kyllä hyvä, täytyy myöntää - ja musiikkivideo on melkein yhtä mahtava kuin Ironissakin. Kämppiksen kanssa tunneille aamulla kävellessä mietittiin, että marraskuukin on kohta kuvainnollisesti sanottuna pulkassa (näillä lumimäärillä tuo sanonta on oikeastaan aika mielipuolinen), ja sitten onkin edessä enää joulukuu maailmanloppuineen, jouluaattoineen & uusine vuosineen, joiden jälkeen saakin tehdä koneelle uuden kansion vuoden 2013 musiikeille ja kuville. Jihuu! On jotain mitä odottaa. Triangeli oli kyllä kokemisen arvoinen reissu, vaikka myönnänkin kuuluneeni niihin harvoihin jotka suurimmaksi osaksi koomasivat linkkamatkat sillä välin kun muut lauloivat, riehuivat ja örvelsivät. En tiedä miksi linkassa istuminen on minulle lähes sama kuin sedatiivishotti suoneen - eli toisin sanoen kuorsaan kuola poskella lähes välittömästi kun linkka lähtee liikkeelle. Lieventävänä asianhaarana minulla kuitenkin oli mennessä pää jonkin verran kipeänä, joten se vei myös suuren osan biletysfiiliksestä. Alkuosan menomatkasta kyllä ompelin niitä perskeleen merkkejä haalareihin kuten lupasinkin, ja meinasi kyllä tulla sellainen FFFFFUUUUU-efekti kun matkanjohtaja iski Turun satamassa vielä yhden merkin kätöseen, että "otas tosta". Onneksi se oli pieni merkki eikä mitenkään kovin ihmeellinen, joten eipä matka siihen kaatunut - muuten sainkin kaikki merkit joten kuten kursittua haalareihin kiinni (pistin sormeenikin vain kahdesti). Ei siinä, menomatka oli kyllä hauska, Laura mm. julistautui Päällikkö Pieneksi Eläimeksi, kierrettiin muutama liikenneympyrä kahdesti ympäri (kuski oli aivan huippu) ja kuunneltiin kyseenalaisia kappaleita (jotkut myös lauloivat niitä). Pääkipukin helpotti loppumatkalla (kaikesta laulamisesta huolimatta), kun pummasin Lauralta lääkkeen. Täten olin lähes täydessä krebaamisvalmiudessa satamaan saapuessamme. Sitten seurasi terminaalissa istuskelua puolen tunnin ajan. Kun portit laivaan lopulta aukesivat, oli aika niskavilloja nostattavaa kun ihmiset alkoivat karjua aivan onnessaan. Siinä sitten maleksittiin väenpaljouden mukana laivaan ja kiivettiin seiskakannelle. Ensivaikutelma laivasta oli aika sekava kaiken sen "no mihinkä meidän nyt sitten pitäis mennä" -zumbaamisen vuoksi, mutta kyllä me sitten lopulta löydettiin hissit, ängettiin sisään ja lähdettiin kohti ysikantta. Joku kuitenkin ehti neloskannella kutsua hissin ennen kuin ehdittiin painaa itsemme ysiin, joten mentiin sitten neloskannen kautta. Ja tietysti pysähdyttiin joka kannella matkan varrella vielä erikseen, vastassa kännisiä tai turhautuneita ihmisiä, jotka arvatenkin odottivat silmät loistaen että pääsisivät tyhjään hissiin matkatavaroineen. Turha toivo! Ruuhkaiset hissit ovat melkoisia trollauspittejä, ja oltaisiin tosiaan oltu ysikannella viisi minuuttia nopeammin, jos oltaisiin jaksettu kiivetä portaita kaksi kantta ylöspäin. Ensi kerralla ollaan viisaampia. Hytti oli tosi kiva, ei nyt mikään ruhtinaallisen tilava, mutta ikkuna oli suuri plussa. Siinä sitten levittäydyttiin hyttiin ja pienen valmistautumisen jälkeen lähdettiin katselemaan että minkäslainen mesta tämä paljon puhuttu laiva nyt onkaan. Sanna on käynyt Europalla omien sanojensa mukaan kymmeniä kertoja, mutta ilmeisesti muille paatti oli ennestään tuntematon. Illan mittaan tuli sitten vähän seurailtua livemusiikkia, pelattua Guitar Hero -kolikkopeliä Sannan kanssa, harhailtua ympäriinsä, nähtyä Scandiavian Hunksit ja muutenkin biletettyä. Toimintaa siis riitti, vaikka kannella ei tullutkaan käytyä (erään lähteen mukaan paras osa jäi täten näkemättä). Kiskottiin Päällikkö Pieni Eläinkin sängystään vielä tanssilattialle, ja tulihan se Gangnam Stylekin sitten sieltä. Mietin myös parin muukalaisen kanssa sitä, että voiko päiväysvanhaa jauhelihaa käyttää makaronilaatikon tekoon, ja neuvoin heitä sitten parhaani mukaan. Nappasin siltä toiselta tyypiltä vielä haalarintaskuun matkamuistoksi sellaisen putkilon jossa oli hohtavaa litkua. Jännintä siellä diskossa kuitenkin olivat ne alkoholimainokset jotka pyörivät plasmanäytöillä (Ron Jeremyllakin on oma nimikkoviina, wth). Hiippailin sitten kaikkia ninjataitojani hyödyntäen takaisin hyttiin joskus 4:00. Heräsin sellaiset kuutisen tuntia myöhemmin tyhjässä hytissä, totesin että "kai sitä voisi vielä- zzz" ja heräsin uudestaan kun hyttikaverit tulivat aamiaiselta ja läksivät tax free -kaupoille. Tässäkin kohtaa päätin vielä jatkaa nukkumista, ja kun kaverit palasivat ostoksineen, päätin viimein nousta ylös. Täytyy tässä nyt kyllä tunnustaa, että krapulasta ei ollut tietoakaan, vaan olin nukkunut kuin tukki ja odotin aivan innolla että pääsisin itsekin käymään sinne paljon puhuttuun tax freehen. Raahasin kaverit mukanani toiselle kierrokselle, ja mukaan tarttui omenalikööriä, Winter Jack -pullo ja muumitamburiini (ei, en ollut tässä vaiheessa enää alkoholin vaikutuksen alaisena, kiitos kysymästä). Laura - anteeksi, päällikkö Pieni Eläin nimittäin sai huippuidean: hän osti muumitriangelin ja laittoi sen haalareihin killumaan. Nerokasta! Minä päätin tyytyä tamburiiniin, sillä siitä lähtee paljon enemmän veemäistä mekkalaa, ja kaiken muun hyvän lisäksi siinä oli Haisulin kuva. Perfect! Iltapäivä meni fiilistellen, syöden ja karaokea kuunnellen. Myös Scandinavian Babes tuli tsekattua, mutta ei ollut ihan yhtä vaikuttava show kuin miehinen vastineensa (joka ei sekään ollut ihan niin hurja juttu kuin olin kuvitellut. Oh well, en silti valita). Laivareissu oli ohi nopeammin kuin odotin, mutta edessä oli vielä se viitisen tuntia linkassa istumista. Paluumatkan aikana tuli mm. kuultua "Taas on pieniä käärmeitä" x100 livenä vaihtelevalaatuisena sekä cd:ltä (onneksi vain) pari kertaa sellainen upea musiikillinen tuotos kuin "Mun pippeli hieroo pe*****äs".<sarcasm>Erittäin nautinnollinen paluureissu siis.</sarcasm> Karmassa olisi sitten ollut vielä jatkot ja olisi kyllä houkuttanut kun oli kourallinen juomalippujakin, mutta päätin sitten tehdä kuten kaveritkin ja menin kotia koppaan maate. Se olikin ihan hyvä päätös, sillä seuraavana päivänä heräsin neljältä iltapäivällä ja olin taas neljän tunnin kuluttua lähdössä, tällä kertaa Warttiin ja sieltä Komiaan. Oli muuten kivaa, mutta ihana dj ei ollut tällä kertaa paikalla *sadface*. Eiköhän tässä ainakin se vuosi mene tästä reissusta toipumiseen.
I'm on a boat motherfucker...Varmaan aika ilmeinen musalinkki.
Tässä olisi sellanen tunti ja kymmenen minuuttia vielä ennen kuin linkka lähtee kohti Turkua. Täytyy pummata Lauralta neula ja lankaa kun menee varmaankin se viisi tuntia eli koko linkassaistumisaika haalarimerkkejä ommellen. Niitä on vähän jäänyt rästiin (6 kpl). Tai oikeastaan olin ommellut jo ainakin viisi merkkiä SAMOn avajaisia varten alkusysksystä, mutta penteleet ottivat ja irtoilivat osoittamattaminkäänlaista arvostusta sille, että olin kursinut niitä kiinni haalareihin edellisenä iltana näpit verillä. Olen täysi käsi kaikessa mihin liittyy neula ja lankaa.
Eilen etkoiltiin vähän omalla porukalla, ja minä ja Sanna jatkettiin sitten vielä Wartissa. Muikea ilta! En malta odottaa että mitä tästä reissusta tulee, muhaha. Vähän harmittaa, että Kämppis jää lakeuksille pitämään kämppää pystyssä, mutta ehkä ensi kerralla sitten lähdetään koko seurakunta.
En tosiaan ole ollut milloinkaan laivalla, joten jonkin asteinen (onkohan tuokin yhdyssana) khylttyyrishokki on mahdollisesti odotettavissa. Abiristeilykin tuli aikoinaan skipattua kun oli parempaakin tekemistä (muistaakseni tämä oli se reissu kun mentiin Tampereelle Omenahotelliin aivan parhaan kaveriporukan kanssa).
Hyper Crush: Werk Me (Overwerk Remix) Kyllä oli taas laittoman hyvä tuuri kun satuin katsomaan Cryn Lucius Let's Playta. Ensimmäinen Cryn video jonka olen koskaan katsonut, ja tällainen helmi tömähtää viime minuuteilla korvakäytävien kautta tajuntaan. Sitten ei muuta kuin volat sataan prossaan ja krebaamaan varhaisen tiistaipäivän kunniaksi. Triangeli olisi vähän niinkuin ylihuomenna, ja ei kyllä vieläkään yhtään tunnu siltä että olen lähdössä sinne. En edes oikein tiedä että mitä siltä reissulta oikein odotan. Kosteaa siellä varmaan ainakin tulee olemaan. Merellä kun ollaan. Paljon vettä ja sillai. *Ba-dum-tsh!* Eräs viime viikon kämmäys sai kyllä turhautumistason nousemaan kriittiselle tasolle. Tajusin nimittäin jossain vaiheessa missanneeni eräälle kurssille ilmoittautumisen, ja se meinasi nakertaa aika lailla. Aikani sitten facepalmattuani omalle kädettömyydelleni hyväksyin sen tosiasian, että olen imbesilli kaikilla mausteilla ja lähetin opettajalle viestiä että mahtuisiko yksi tällainen vielä joukkoon. Ei mahtunut, väkeä oli kuulemma jo liikaa. Tämä tieto ei enää edes harmittanut, sillä ensinnäkin jotenkin arvasin asian tilan jo etukäteen ja toisekseen jos olisin harmistunut yhtään enempää, ennestään jo kallossani kihisevän harmistuksen olisi täytynyt tehdä tilaa uudelle, ja varmaan on sanomattakin selvää että tässä tilanteessa järki olisi ollut ainoa joka olisi tuumannut että "kyllä sopu sijaa antaa" ja olisi shluibrh sluibarhtanut korvasta ulos. Toisin sanoen järki olisi lähtenyt. Koska olen kuitenkin henkiseltä tasapainoltani zeniläismunkin veroinen, puhuin järjelleni, tuota... järkeä, ja purin kiukkuni mutisemalla loppupäivän ja osan seuraavaa. Keskiviikkona oli muistaakseni erään kaverin muuttopäivä, ja minäkin sitten pääsin kanniskelemaan tavaroita paikasta A paikkaan B. Muuttaminen on parasta hyötyliikuntaa, väittäköön Nygård mitä tahansa - tuntui aika mukavasti hauiksissa, reisissä ja pohkeissa seuraavana päivänä kaikki ne nostelut, kantamiset ja portaiden kiipeämiset. Kaverin kämppä oli oikein muikea, ja parvekekin oli majesteettisen kokoinen laatikkokukkineen kaikkineen. Perjantaina sattui sitten sopivasti olemaan samaisen kaverin syntymäpäivät, ja niitä juhlittiinkin tietenkin uudessa kämpässä sekä myöhemmin Wartissa. Oli kyllä aivan loistoilta. Maanantaina tuli tiedontallennuksen tunnilla oikein ultimaattinen mitä kummaa -fiilis. MARC21. Enough said. 17. päivä onkin sitten Ruutin läksijäiset. Ollaan tunnettu ainakin yli kymmenen vuotta, välillä ollaan nähty enemmän, välillä vähemmän - ja nyt hän muuttaa etelämmäs asumaan, työskentelemään, elämään ja mitä kaikkea muuta nyt saakaan päähänsä tehdä. Jotenkin tuntuu erilaisemmalta tämä tilanne kuin se, että kaveri lähtisi jonnekin kauemmas opiskelemaan. Tämä on kai lopullisempaa, niin ylidramaattiselta kuin se kuulostaakin (tuo taas kuulosti pelkästään oudolta. Miettikää: niin ylidramaattiselta kuin se kuulostaakin. Sanoisin, että tuo lause kuulostaa melkein kömpelömmältä kuin kirjoittajansa on). Joka tapauksessa, kaiho kalvaa jo nyt. Sitten jotain kevyempää. Tai miten sen nyt ottaa. Tuli puheeksi Fifty Shades of Grey maanantaina koulussa tauolla, ja jotenkin keskustelu päätyi siihen että lupauduin jonain päivänä kirjoittamaan oman vastaavanlaisen teoksen, jonka ristin jo valmiiksi Koko helvetin värikartaksi. Bestseller jo ennen syntymäänsä, arvioisin. Sain muuten lohtua tänään siihen tosiasiaan, että en ole koskaan voittanut mitään. Yksi palkinto minulle kuitenkin saattaa ehkä olla luvassa, nimittäin Darwinin palkinto. Oi riemu ja autuus!
