tiistai 29. tammikuuta 2013

ORWEGIA ORMULA


                                              Hatsune Miku: World is Mine

Birdeää bäivää gaigille :---D Oikeastaan olisi pitänyt kirjoittaa jo eilen, oli meinaan nääs sen verran kaikenlaista häröä tapahtumaa. Siinä vaiheessa kun köllähdin koneelle oli kuitenkin jo niin myöhä, ettei aivotoimintaa piisannut muuhun kuin LaeppaVian videoille repeilyyn, ja itse asiassa meikäläiseltä taisi loppua virta jo ennen kahtatoista, mikä on aika harvinaista.

Viikonloppu oli täynnä kaikkea hienoa. Ensinnäkin, ostin sen sheikkerin ja testailtiin sitä onnistuneesti sitten Sannan kanssa perjantaina (tequila- ja limemehuhässäkät oli aika jänniä) ennen kuin lähdettiin Karmaan. Karmassa treffasin ReettaH:n veljineen ja poikakavereineen, ja tulihan sitä tanssilattiallakin heiluttua ja juotua mm. autenttinen margarita, kun noista kotikutoisista drinksuista tosiaan puuttui Triple Sec (hemmetin kallista litkua se!). Ehdotin samaa drinkkiä Reettallekin - kun hän kysyi, että millainen juoma on kyseessä, baarimikko täräyttää runnoessaan limesiivua antaumuksella lasinpohjalle että "ei tämä ainakaan hyvää ole". No jaa, kyllä se minun mielestäni ihan hyvää oli, tai ainakin se vähä minkä sain lasista suuhun saakka (se typeränmuotoinen cocktail-lasi minun hyppysissäni tarkoittaa väistämättä sitä, että juoman saa loppujen lopuksi imeskellä paidanhelmasta, eikä välttämättä aina oman).

Lauantai oli täynnä toimintaa, muun muassa laskettelua. Laskettelukohteena oli Simpsiö, ja lensin rinteessä ainoastaan kahdesti ilman suurempia seurauksia, vaikka jännitti ihan possuna lähteä laskemaan parin vuoden tauon jälkeen kun kauhukuvat katkenneista raajoista kummittelivat kivasti. Ei minulla mikään raaja koskaan ole katkennut, mutta kummasti tulee iän mukana tuota itsesuojeluvaistoa, josta syytän kaikkia näitä mainioita kauhukuviani. No, olihan se laskettelu kuitenkin yhtä mahtavaa kuin ennenkin kun pääsin vauhtiin. Myös rinteen huipulla törröttävä tähystystorni tai mikälie tuli vallattua Jannen kanssa, vaikka tuntui että kunto jäi suosista portaitten alapäähän polttelemaan sätkää kun minä lähdin puuskuttamaan määrältään vähän alle miljoonalta (tarkalleen yhdeksältäsadaltakahdeksaltakymmeneltäkahdeltatunhanneltaviideltäsadaltaseitemältäkymmeneltä kuudelta) tuntuvaa porrasta ylös laskettelumonot jalassa. Mutta oli kyllä hyvä fiilis päästä sitten ylimmälle tasanteelle, vaikka olikin pakko todeta että "en näe paskaakaan, kapteeni" kun oli niin pilvistä ja lumisateista. Se tornin huojuminen tuulessa tuntui myös aika höpöltä, varsinkin kun on tällainen lievä akrofoobikko kuten minä.

Sunnuntai oli sellainen kiva laamailupäivä, satunnaista torkahtelua, YouTubea ja mitähän sitä söis -mietiskelyä. Tuo torkahtelu vähän kostautui sitten yöllä, kun oli ihan ihmeellinen fiilis eikä meinannut saada nukuttua ollenkaan. Pyörin sängyssä kuin paraskin väkkärä, ja suunnilleen pari sekuntia sen jälkeen kun viimein sain unen päästä kiinni kännykän herätys alkoi vaatia ylösnousemusta (kännykkä: "because fuck you, that's why). Univelka näkyikin sitten aika dramaattisesti päivän aikana - projektin_hallinnan työroolijako meni esimerkiksi niin, että Sanna oli se tyhmä ja minä se laiska, kaikki keskustelut suorastaan henkivät lapsekasta innostuneisuutta (=lapsellista mölinää) ja kännykkäni joutui kidnapatuksi Tamagomestaruuden nimissä. Kämppistä kävikin sääliksi, kun hänen tuntinsa alkoivat vasta päivän loppupuolella ja hän joutui seuraamaan lähietäisyydeltä minun ja Sannan aivoriiheilysuunnitelmia ja Jennin solujen leviämistä koko loppupäivän.

Illalla sitten tosiaan aivoriiheiltiin Hovifilosofin aka Sannan kanssa projektin_hallintaa varten, ja tuunasin mm. huulirasvani niin että nyt siinä lukee että ORWEGIA ORMULA. Hihiteltiin tuollekin Sannan kanssa se puolitoista minuuttia, joten arvaatte varmaan jotta meidän maanantainen aivoriihemme oli melkoinen menestys projektin_hallinnan kannalta. 

Tänään onkin sitten ollut hiljaisempi päivä. Näin aamulla unta kiinalaisesta ruoasta, kuultiin Kanadassa työharjoittelussa käyneen kokemuksista, tietoverkkojen tunnilla oli kiintoisaa asiaa Internetistä ja päivällä oli taas pakko nukkua sellaiset kevyet kahden tunnin päikkärit ennen kuin lähdin Sannalle saattamaan loppuun eilen aloittamamme upean aivoriihen tuotokset.

                                    Nadan sanat tsemppasivat meitä suuresti.

torstai 24. tammikuuta 2013

"Kaappimorso! Miekkamorso!"

                                                         Hurts: Miracle

Hoh, luulin ihan että tämä olisi FUN.in biisi mutta eihän tämä ole, ei. En tiedä mistä oikein tuli sellainen käsitys että olisi FUN.in tuotos. Joskus sekoitan onnellisesti toisiinsa kaksi täysin toisiinsa liittymätöntä ihmistä tai vaikkapa nyt esimerkiksi bändiä. Maj Karma ja Stam1na esimerkiksi. "Sinä mölö, eihän niitä nyt voi sekoittaa toisiinsa" sanotte te. Väärin! Kyllä voi. Hah, ja nyt alkoi soida tämä kappale radiostakin. Creepy.

Tässä välissä olen muun muassa pelannut Ratchet & Clank ykkösen läpi (meinasin luovuttaa lopputaistelussa Drekia vastaan ja lähteä keräämään 150 000 pulttia R.Y.N.O.a varten, mutta onnistuin kuin onnistuinkin nitistämään blargpomon Devastatorilla. Oi riemu!) ja vähän piirtämään tuolla läpyskälläkin. Myös koulutehtäviä olen palautellut poikkeuksellisen tunnollisesti, vaikka meillä on kyllä pari sellaistakin kurssia joista ei voi sanoa muuta kuin että ginostaa. Erityisesti projektin_hallinta jännittää, pitäisi muka hakea rahoitusta johonkin projektiin eri tahoilta ja muuta jännää, eikä minulla ainakaan vielä ole välähtänyt että mitäs hienoa sitä oikein tehtailisi jotta kehtaisi pyytää sen toteuttamiseen rahaakin. Impossibru!

Myös työharjoitteluprojekti pyörähti käyntiin. Jännittää possuna.

Löysin Raumooglen videot uudestaan, ja sellainen klassikko kuin "Aatelismorso tekee hulluuden tutkielman" on yhä erittäin mieltä ylentävä katselukokemus. Harmin paikka, että tyyppi lopetti huipulla kyllästyttyään jonne-henkisten yksilöiden kitinään milloin mistäkin. Onneksi Rauskin videoita löytyy yhä YouTuben syövereistä niitä etsiville. Noniin, tulin viisaammaksi tässä päivä takaperin ja sen myötä laitan tähän sellaista edittiä, että ei Rauski mitään lopettanut, vaan hänellä & kumppaneilla on erittäin oossom kanava YouTubessa nimeltään LaeppaVika. Sinne vaan, muiden sekaan katsomaan.

Tamago on typerin peli mitä on ihmiskuntain historiassa kehitetty (menee oikeasti kaikkien kämäisten facebookpelienkin edelle), mutta silti sitä munaa pitää naputella kuin olisi joku vika cerebrumin alueella. Itsellä on enää 912 345 napautusta jäljellä (jep, yritän aina lopettaa johonkin tuollaiseen jännään lukuun) ja erään illan naputtelin puhelimen näyttöä semmoiset puolitoista tuntia putkeen kun katsottiin Kämppiksen kanssa Gilmoren tyttöjä (noin 20 000 napautusta kertyi siitä).

Eilinen tyttöjenilta oli kuitenkin täysin munavapaa tapahtuma. Tarjolla oli tortilloja ja mansikkamargaritoja, ja tulin siihen tulokseen että seuraavaksi hankintalistalla on ehdottomasti sheikkeri. Studiamessuilla joskus aikoinaan eräs lontooksi jutteleva miekkonen kosiskeli Balille baarimikoksi opiskelemaan, ja nyt jälkeenpäin on mietityttänyt, jotta olisko se ollut sittenkin se minun juttuni. No, eilen pääsin kuitenkin suhteellisen lähelle baarimikkouden ydintä heilutellessani Felixin ex-suolakurkkupurkkia, nyk. opiskelijabudjettisheikkeriä. Hyvää tuli, salaisuus on siinä että laittaa tarpeeksi mansikoita.

Älkää välittäkö, jos on ihan pimeää tekstiä; kämpän lamppu paloi eilen.

Ja vielä: 50. postaus! AAAW YYEEAAA

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Something Different

                                              Gasellit (feat. VilleGalle): Hiki

Piirtäkää rasti seinään. Piirtäkää ihan hitonmoinen rasti seinään.

Löysin ensimmäistä kertaa sitten yläasteen suomiräppibiisin, josta oikeasti tykkään. 

Kuulin tämän, yllätys yllätys, YleX:ltä joskus joulukuun lopussa, ja tuli kyllä heti sellaiset Tarantino-vibat että. Muistin tämän siis uudelleen tuossa päivällä ruokaa mikroon lykätessäni, mitä lie assosiaatioita taas. Kymmenenen kymmeneene 10. kuuntelukerran jälkeen en vieläkään oikein osaa sanoa mistä biisissä on kyse, mutta sanat eivät minulle tässä kohtaa niin hirveästi oikeastaan edes merkkaa (ainakin jekkua kuluu musavideossa, joten saattaa olla että päihteenä käytettävään etanoliin liittyy tämä, ehkäpä. Myös sana "jurri" mainittu). Musiikki on kuitenkin siis pääosassa, sillä heti ensisekunnit virittää sellaisen Mojaven autiomaa -fiiliksen päälle että melkein näen ruskeaksi paahtuneen kasvillisuuden ja utuisenkeltaisella taivaalla porottavan auringon. Jotenkin erityisesti Tarantinon Kill Bill tulee mieleen, varsinkin se kohtaus kun Kiddo marssii sattuneesta syystä pölyn, hiekan & muun ryönän peitossa kuppilaan ja pyytää lasin vettä. Näiden mielikuvien hypnotisoimana räppäreiden monotoniset äänetkin ovat oikeastaan varsin jees, kun antaa niiden vain upota kalloon eikä liikaa ajattele.

Tässä on mennyt pari päivää Ratchet & Clankia hakatessa, tänään tosin pidin taukoa parin koulutehtävän ja GaLmin Hitman: Absolution Let's Playn takia. En edes oikeastaan piittaa koko Hitman -pelisarjasta (too serious and boring shit, man. Elokuva tosin on hyvä, Timothy Olyphant jee jee), mutta GaLmin videoita on ilo katsoa. Myös sellaiseen helmeen kuin Red vs. Blue tuli tutustuttua n. viikko sitten, ja muun muassa sotamies Grif ja agentit Washington ja Texas ovat päässeet jo suosikkihahmojen listalle. Tosin, kuten eräässä jaksossa mainittiinkin, melkein kaikki hahmot sopivat johonkin neljästä kastista - on ilkeitä idiootteja, laiskoja idiootteja, normaaleja idiootteja ja sitten on vielä niitä idiootteja idiootteja - mutta onnistuvat silti olemaan niiiin omia persooniaan että ansaitsevat hatunnoston. Myös juoni on varsin onnistunut ja sitä kuljetetaan mahtavasti cliffhangerista toiseen - siitä toinen hatunnosto.

Sitten jotain ihan muuta. Seuraavassa eeppinen taru kahdesta Sjorimin asukkaasta, rohkeasta seikkailijasta (ja taustalla ainakin hengessä uskollisesti mukana seuraavasta ratsusta nimeltään Heppah) sekä satunnaisia tarjua raapustelevasta tarinoitsijasta. Nämä ovat siis heidän toisilleen lähettämiä viestejä, joista ensimmäisestä käy ilmi kuinka he ovat sopineet kohtaavansa lähteäkseen yhdessä kohti huimia seikkailuja.

Seikkailijan viesti Tarinoitsijalle:
"I shall now begin my journey to the land of _________. My endurance is running low, so the walk will be slow. But luckily I have lord Sheogorath to guide me while I complete this epic quest. Prepare yourself!"

Johon Tarinoitsija vastasi:
"I am now prepared to face the epicness of your prescense inside this mere cave I'm calling "home". May the journey of yours be awesome. Also, I like kittens."

Niin he siis lähtivät kohti seikkailuja, mutta jo seuraavana päivänä heitä kohtasi epäonni, jo aamuvarhain ennen kuin aurinko edes oli ehtinyt nousta. He nimittäin päätyivät vangiksi epämiellyttävään luolaan, jossa heitä pidettiin vasten tahtoaan kymmenien muiden vankien joukossa, ja jossa kaiken lisäksi oli aika huono ilmastointikin. Tässä on heidän salainen viestinvaihtonsa, jonka he suorittivat henkensä uhalla vangitsijansa nenän alla:

Seikkailija:
"My journey has been interrupted. I have been caught and been kept as a prisoner in this vile room. There are other people here but they don't really see my agony and struggle to free myself. They seem to listen and worship this person who is talking about things I will never understand. Is this the end of my quest..?"

Tarinoitsija:
"Yes. I'm afraid so. But there's still hope! The people who don't really worship this utterly boring, seemingly harmless but actually quite powerful man, are only pretending to be interested about his preachers, hiding behind the shiny screens. Or maybe they are somehow hypnotized with some other nameless force...Oh the seven hells, we are doomed.
Our everlasting, two hours long torture will never end. I was too quick about speaking of hope."

Seikkailija:
"Hope is merely a dream from the past life I once lived. I see no escape from this everlasting nightmare. The walls are falling, the air is thick. I can no longer remember how to love or feel happiness. The end is near..."

Tarinoitsija:
"I strongly agree. Tears dwell to my eyes because of this dungeon's high amount of bullshit and dullness."

Muita viestejä urheasta kaksikostamme ei tämän jälkeen enää löytynyt. On hyvin mahdollista, että luolan hirvittävä valtias sai heidät kiinni tarkkaamattomuudesta ja passitti heidät hornan tuuttiin, tai sitten valtias kyllästyi apaattiseen yleisöönsä ja päästi heidät luokasta varttituntia aikaisemmin. Sanoinko luokka? Tarkoitin - tarkoitin siis luolaa. Jep. Luolaa. Isoa, tunkkaista ja epämiellyttävillä loisteputkivaloilla valaistua luolaa.

Itse uskon että he selvisivät - ja että he vaeltavat yhä tuolla jossain, Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla, Sjorimin liepeillä.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

1001 asiaa - Pääosissa vaihtari, lombax ja robotti

                                 Gem and the Deadheads: Automatic Response

Mistähän kaikesta aioinkaan kirjoittaa? Goddangit, minkä takia edes kannan mukanani moleskine-vihkoa (kuten kaikki coolit tyypit tekivät ennen) jos en koskaan muista kirjoittaa siihen ylös mitään, kuten, mietitäänpä, juttuja jotka voisin kirjoittaa blogiin? 

Aaaww, Itävaltalaisvaihtarin läksijäiset olivat tänään serkun luona, ja tupa oli suhteellisen täynnä väkeä. Kirjoiteltiin veljen kanssa, tuota... hyödyllisiä suomenkielisiä fraaseja Katjalle muistiin, ryystin kahvia ja fiilistelin. Näin myös viimein livenä Katjan sinisiksi värjätyt etuhiukset (scenefringeksi sitä sellaista kai oikeammin kutsutaan *mummomaista mutinaa*), ja ne olivat hemmetin kick-ass! Sopivat älyttömän hyvin, ja seassa oli myös vivahdus ihanaa turkoosinvihreää, vaikka tarkoitus olikin kuulemma ollut että tulos olisi ollut täysin sininen. Minun mielestäni sävy oli joka tapauksessa über, ja kieeeeltämättää tekisi itsekin mieli (taas) kokeilla jotain muuta kuin helvetinpunaista (kirjoittajan käyttämä sävy on siis 6.66. Toim. huom.).

Parasta oli, että pippalot olivat Katjalle yllätys - kun väkeä oli yhtäkkiä alkanut ilmestyä serkun
ovelle, Katjan ensimmäinen kommentti oli ollut "Satu - you have something to do with this, don't you?" Aika on mennyt hurjan nopeasti - aivan kuin siitä ei olisi kulunut kuukauttakaan kun kirjoitin tänne kuinka tutustuin Katjaan kun hän tuli serkun kanssa käymään ja - hetkinen. Hetkinen... Katja tuli Suomeen puoli vuotta sitten... *laskee sormilla kuukausia* Olen pitänyt blogia kohta puoli vuotta. :a what a fucke?! 

Ja siitä, kun ostin ensimmäisen One Piece -pokkarin (tai pokkarit, numerot 25 ja 26. Kävi tsägä ja nappasin samalla reissulla viime kuun pokkarin mukaan myös) on noin neljä ja puoli vuotta. Laskin aivan itse äsken (kolmesti, kun menin kahdella ensimmäisellä kerralla sekaisin). Sekin on ihan hullua, että kun joku sanoo että jotain on tapahtunut 10 vuotta sitten, ei puhuta enää 90-luvun tapahtumista. Vielä järkyttävämpää on tajuta asia tällä tavoin: PlayStation 2 pelien huippua edustava Ratchet & Clank ilmestyi vuonna 2002. Yksitoista vuotta sitten. FFFFFFFFF- 

R&C:stä puheen ollen. Tässä pari päivää takaperin bongasin Pelaajan sivuilta uutisen, että PlayStation 2 -konsolin valmistus on lopetettu. Lukaisin jutun läpi ilman sen kummempia tärinöitä, mutta kun siirryin lukemaan kommenttiosiota, se oli täynnä nostalgiantäyteistä muisteloa eri Pelaajien toimesta. Kun luin läpi näitä nostalgiafiiliksissä kyllästettyjä kommentteja, jokin naksahti ja yhtäkkiä tuli suorastaan ylitsepääsemätön hinku päästä käymään Solanan galaksissa ruttaamassa pari blargia OmniWrenchilla - toisin sanoen alkoi tehdä mieli päästä pelaamaan Ratchet & Clankia. 

Kehitin suunnitelman, jossa kotona käydessäni nappaan vanhan kunnon PS2:sen mukaan vanhoine kunnon muistikortteineen ja vanhoine kunnon ohjaimineen (joista vielä kulkee johdot konsoliin ja kaikkea) sekä tietysti Ratchetit. Tämän suunnitelman kuitenkin arkistoin saman tien, sillä peliarvosteluihin siirtyessäni äkkäsin että PlayStationin kolmannelle on tehty kolmesta ensimmäisestä R&C:sta Sly-sarjan tapaan Trilogy-versio. Kelpaa! Lähdin koulun jälkeen Kämppiksen kanssa metsästämään kyseistä peliä, mutta metsästysretki failasi räväkästi. Molemmat kohteet jotka kävimme Kämppiksen kanssa ratsaamaassa myivät eioota, eikä auttanut muu kuin luottaa viimeiseen oljenkorteen eli Velj. Keskiseen. Emme sitten kuitenkaan Kämppiksen kanssa tehneet samana iltapäivänä ainakin paperilla eeppiseltä kuulostavaa extempore-reissua Keskiselle. 

No, vaikka pelit jäivät sillä kertaa ostamatta, Kämppis löysi antikvariaatissa käydessämme Terry Pratchettin Eric-romaanin, enkä voinut jättää sitä hyllylle. Myös tyynykasamme yhteistilan sohvalla lisääntyi kolmella, kun Kämppis hommasi tyynyt ylimahtaviin Ctrl, Alt ja Del -tyynynliinoihin. Nyt sohvamme on nörtähtävästi badass. 

Tänään sitten käväistiin Keskisellä, ja hetken pelkäsin ettei sitä pahuksen peliä löydy sieltäkään, kun silmiin osui vain uudempia tekeleitä - Q-Force, All 4 One ja mitä lie. Olin kuitenkin väärässä, ja nyt olen Ratchet & Clank Trilogyn onnellinen (ja innostunut) omistaja. Minä niin tiedän että mitä teen maanantaisen vapaapäivän.

Niin ja suomen kieli on aika vänkä. Huomattiin tämä Sannan kanssa jollain kauppareissulla, kun hän tokaisi jostain asiasta tuohtuneena "saat vielä maksaa". Sitten mietittiin, että niin, millaista maksaa. Kenties au naturel? Mutta jos joku sanoo että saat maksaa au naturel, sen voisi itse kukin käsittää miten sattuu. Myös euron juusto voi tietyn aksentin omaavien suusta kajahtaa euron jyystönä, ja taas testataan pokerinaaman pitävyyttä.

torstai 3. tammikuuta 2013

Pohdintaa aikavyöhykkeistä ja päivärytmistä

                                                     Modestep: Sunlight

Aina näin viimeisiä lomapäiviä lusmutessa alkaa selkäränkaan hiipiä hyy kun ajattelee sitä että pitäisi opetella taas normaalien ihmisten päivärytmi. Olen melko vahvasti sitä mieltä, että elän väärällä aikavyöhykkeellä - minun pitäisi kai asua jossain Pohjois-Amerikan suunnilla, että tässä minun päivärytmissäni olisi jotain järkeä, ja asiaa tutkiessani vastaan tuli tämä. Linkki vie Matkailijan.infon sivuille jossa on kartta maailman aikavyöhykkeistä, ja josta näkee myös että minkä kohdan Telluksestamme Aurinko tällä hetkellä valaisee. Muistan kuinka lukiossa meillä oli maantiedossa erään tunnin aiheena aikavyöhykkeet, ja tunnin lopussa kaikki luokassa olijat olivat enemmän tai vähemmän sekaisin siitä, että ensinnäkin tuleeko yön jälkeen päivä vai toisin päin ja että kuinka monta tuntia vuorokaudessa on. Jänniä ovat ne, vyöhykkeet.

Olen ammoisista ajoista ollut parantumaton yöeläjä - mutta kun asia nyt vain on niin, että aina öisin tulee kaikki mahtavimmat ideat ja hurjat inspiraatiopuuskat. Tästä aiheesta olemme päässeet konsensukseen serkunkin kanssa kun tätä aihetta erään kerran pohdimme. Minulle ei ole väliä että onko pimeää vai ei, tykkään valvoa niin kesäisinkin kuin talvisinkin - ja pystyn nukkumaan pitkälle iltapäivään riippumatta siitä että onko keskikesä ja pihalla paahtava aurinko vai onko sydäntalvi ja pimeää kuin valaan vatsalaukussa.  

Erityisesti nämä tällaiset pitkät lomat ovat petollisia kaltaisilleni yöihmisille, sillä vaikka sitä tuleekin helposti valvottua neljään saakka aamuyöllä, se ei todellakaan tarkoita etteikö tulisi kuitenkaan nukuttua tarpeeksi, päinvastoin - Terveisin nimimerkki Tänäänkin 10 tunnin "yö"unet. Unta siis tulee kiskottua palloon riittävästi, mutta ihan väärässä kohtaa päivää. Olen myös huomannut tällaisen ilmiön:  kun sitten pitäisi arjen alkaessa mennä aikaisemmin nukkumaan ja herätä esim. seitsemältä, huomaan yhtäkkiä jossain vaiheessa että "öhhöö, kello on jo kaksi", menen nukkumaan ja pomppaan ylös ihan ajallani... Mutta vain ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä tahdonvoiman avulla sängystä ylös nouseminen ei olekaan enää niin pala kakkua ja everything sucks equally.

Toisaalta olen ihan iloinen siitä että loma loppuu ja täten arki alkaa. Vaikka tämä tarkoittaakin haikeita hyvästejä aamuöisille yhden hengen aivoriihille sekä melko kärvistelyntäyteisiä aamuja alkuviikosta, tulee taas nähtyä luokkakavereita ja pääsen derppailemaan muun muassa Kämppiksen, Hovifilosofin ja Pienen Eläimen kanssa. Tämä kevät on muutenkin jännää aikaa - luvassa on kymppikikojen työharjoittelun purku, eli ilmeisesti me ykstoistakikot pääsemme kuulemaan vanhempien kikojen kokemuksia ja tuntemuksia työharjoittelusta. That should be interesting, eikä pidä unohtaa että myös meidän "nuorempien" vuoro aloittaa työharjoittelut lähestyy. Täältä tullaan, kirjastotätiys.

Gonahtanut oikea käsi

                                                         Zedd: Clarity

Hoh hoo, voi itku. Yritin äsken piirtää Vaasin mallista, enkä nyt tarkoita sellaista keraamista pönttöä, vaan tietenkin FarCry 3:sen armoitettua taulapäätä, Montenegron Vaasia. Tai oikeammin sanottuna yritin piirtää Michael Mandoa, Vaasin esikuvaa, mutta ne silmät. Ne hemmetin silmät. Ei sellaisia osaa tämmöinen mämmikoura toteuttaa kynällä paperille, ei sitten millään. Luovutin lopulta ja päätin että parhaani yritin, let's move on, ja omasta taidottomuudestani tuohtuneena tulin ranttaamaan tänne kunnes olo tuntuisi paremmalta. Miksi joskus on niin vaikeaa saada paperille se, mitä näkee päässään tai katsoo mallista? Henkilökohtainen viesti aivoiltani oikealle kädelleni: Ei voi olla niin vaikeaa seurata suoria käskyjä! Lusmu!

Olen taas lukenut One Piecea aivan onnessani, ja ensimmäistä kertaa vuoteen katsoin pari jaksoa animeakin. En vain voi käsittää, että kuinka Oda on onnistunut niin mahtavan sarjan käsikirjoituksessa, hahmosuunnitteluissa ja erityisesti piirtämisessä niin täydellisesti (tai no... yksi sana: japanilainen). Olen nyt kohta kuutisen vuotta seurannut Luffyn ja hänen miehistönsä seikkailuja kohti One Piecea, ja se tuntuu aika hurjalta. Viime aikoina suurin into on hieman laantunut, sillä uusia pokkareita ilmestyy kolmen pitkän, tylsän kuukauden välein koska suomijulkaisu on saavuttamassa Japanin. En kuitenkaan millään haluaisi lukea netistä sarjaa eteenpäin jostain selittämättömästä syystä joka on itsellenikin hämärän  peitossa - ehkäpä se liittyy jotenkin siihen, että ei tuntuisi samalta tuijotella koneen ruutua kuin pitää omaa, vasta ostettua pokkaria tiukassa otteessa läpi eeppisten juonikaarien, hulvattomien hupikohtausten ja mielettömien "ahaa!" elämysten.

Harvahkosta ilmestymistahdista huolimatta odotan aina uutta pokkaria aivan onnessani, vaikka usein uuden pokkarin ilmestyminen tarkoittaa sitä että täytyy lukea läpi samalla pari edellistäkin kun ei välttämättä enää muista että mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja miten Zoro taas onnistui eksymään muista. Pokkareiden ostamisesta puheen ollen, viime kesänä kohdalleni osui oikea onnenpotku. Lähestulkoon mahdottomuudeksi luokiteltava tapahtuma. Vaelsin siis ajatuksissani erääseen Sjoen antikvariaattiin, ja siellä kävin hajamielisesti sarjakuvahyllyä tottumuksesta läpi luovuttuani jo kauan sitten toiveesta, että sieltä löytyisi mitään sellaista jota kaipaisin hyllyyni. Sitten, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, silmiini osuikin jotain jota olin etsinyt jo melkein neljä vuotta. Numero 23. Olin siis onnistunut haalimaan kaikki muut OP:t hyllyyni mutta tuo yksi puuttui, ja kun arvaamatta löysin sen kyseessä olevasta antikvariaatista, tuli sellainen "my life is now complete" -fiilis. Keräilijät ymmärtää.

Tekisi mieli jaaritella enemmänkin One Piecesta ja sen ylittämättömyydestä, mutta onhan noita muitakin sarjoja jotka ovat omalla tavallaan yhtä mahtavia, kuten Fruits Basket (en olisi ikinä uskonut höyrähtäväni niin kirkasvärisiin kansiin puettuun mangaan, mutta tässä sitä ollaan) ja Black Lagoon. Myös Trinity Blood iski aivan uudella tavalla kun pääsin kolmanteen pokkariin jossa Estherin hahmoon tuli ihan uutta särmää, ja läpi koko sarjan Kiyo Kyujyon kynänjälki on totaalisen ei-lainkaan-tästä-maailmasta... Yksityiskohdat, vaatteet, silmät. Itse asiassa, näin saatiinkin tämä ympyrä sulkeutumaan - täytyykin tästä lähteä treenaamaan taas omaa kynänjälkeä. Äängh.