Olen viime vuoden toistellut otsikon lausetta itselleni aika monta kertaa. (! Ja kyseessä ei siis ole mikään veemäisen vague callout tai mitään, chill pls tämä kohdistuu vain minuun itseeni)
Mutta tuodakseni teidät lähemmäs näitä fiiliksiä haluaisin kysyä että onko teille hypoteettisille lukijoilleni koskaan tullut eteen sellaista tilannetta, jolloin olette ryhtyneet miettimään kaikkea elämässänne tapahtunutta nykyhetkestä kronologisesti takaperin ja jossain kohtaa äkänneet sen avartavan hetken, kun tajuatte että "Ahaa! Tämä Oli Se Kohta, Kun Olisit Voinut Vaan Hörpätä Kahviasi Hiljaa, Ja Sitten Jatkaa Elämääsi Kuin Mitään Ei Olisi Tapahtunut Ja Nyt Kaikki Olisi Helpompaa Tai Ainakaan Rintakehäsi Kohdilla Ei Tällä Hetkellä Painasi Painajaismainen Kauhu Siitä, Että Kaikki Menee Päin Helvettiä".
Koska minulle on!
Ja siis en tarkoita tällaisilla hetkillä sitä, kun jotain sellaista on meneillään jolloin voitte toimia jonkun hyväksi, jolloin teidän toimintanne on sillä hetkellä jonkun hyvinvoinnin kannalta kriittisen tärkeää. Ts. en puhu hetkistä, jolloin voi valita, syöksyykö auttamaan hukkuvaa tai muuta sellaista. Tarkoitan niitä hetkiä, kun tiedätte että elämä on helpompaa (vaikkakin tylsempää) kun vain jatkatte olemistanne niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan - mutta tämä tarkottaa, että ette saavuta jotain, joka voisi olla ihan hyvä tai peräti mahtava juttu.
Tällä hetkellä minulla on hyvin voimakkaasti sellainen olo. Että olisi ehkä vaan kannattanut hakea lisää sitä perkuleen kahvia.
Mutta minulla on myös täysin toiseen suuntaan kohdistuva fiilis tähän aiheeseen liittyen.
Joskus se, että avaa suunsa, voisi myös olla positiivisen kehityksen paikka (jollekulle). Harmi että tässä toisessa skenaariossa valitsin toisin ja jätin koko homman sikseen koska
ja joskus sarkaa on ihan liikaa, eikä kaikkia osapuolia jaksa kouluttaa mm. siitä, miten olla ns. diisentti yhteiskunnan jäsen joka välittää toisista ihmisistä. Ja nyt mua kalvaa syyllisyys, kun en nostanut sitä kuuluisaa kissaa pöydälle, vaikka olisin voinut.
Mutta joo - ei tämä elämä totaalisen päin vatukkoakaan mene, sillä töissä on oikein mukavaa, kaverit & sukulaiset estää mökkihöperöitymisen, olen ehtinyt netissä roikkumisen lisäksi lukea kirjoja (olen jopa inspiroitunut kirjoittamaan Goodreadsiin arvosteluja), pelaamaan (hankin ekan ikioman tv:n! ja ps4) JA mulla on koko kesäkuu lomaa :o Suunnitelmissa on mm. lukemista, kirjoittamista ja Provinssi, vaikka Keith Flintin poistuminen tästä ulottuvuudesta saikin melankolisen fiiliksen pintaan. Elämä kuitenkin jatkuu, ja odotan sitä että pääsen näkemään mm. Limp Bizkitin, Papa Roachin ja Lamb of Godin livenä, muun muassa.
Musiikki ja sen kuuntelu on ollut muutenkin aika isossa roolissa viime vuoden aikana, sillä esim. Soptify ehdottelee kaikenlaista mielenkiintoista joka viikko (yksi mieleenpainuvimmista oli venäläinen blackmetal-hiphop -kappale, joka ei eksentrisyydestään huolimatta kuitenkaan päässyt Second Chance -listalle) ja olen löytänyt paljon uutta ja myös vanhaa.
Ja kun kerta musiikkiin päädyttiin - tämän postauksen musalinkki on itse löytämäni, vaikka siinä kestikin (eikä YT:n upotusikkuna näköjään toimi, lol) :D Mutta! Twenty one pilots on mun kirjoissani ollut sellainen "iha jees" -yhtye pitkän aikaa, ja olin ihan pihalla kun uusi sinkku Chlorine iski ihan täysillä takavasemmalta. Aloin kaivella bändin vanhempia kappaleita ja totesin että Blurryface -albumi on aika helvetin hyvä. Olen kuunnellut Polarize-biisiä paljon muutama vuosi sitten, ja se on edelleen aivan loistavan ravisteleva - mutta Heavydirtysoul on mun tämän hetken ehdoton lempikappale. Ja tämähän tarkoittaa sitä, että kuuntelen biisiä melkein taukoamatta enkä kyllästy ollenkaan. Jokin sen hektisessä alussa, takaa-ajolta tuntuvassa keskikohdassa ja hetkellisessä hengähdyksessä ennen loppuponnistusta inspiroi ihan valtavasti. Joidenkin kappaleiden kohdalla tuntuu, että ne tietyllä tavalla resonoi koko mun olemuksen kanssa, ja aina kun tämmöinen kappale löytyy, mieli räjähtää.
Joskus ehkä hitaasti, mutta kuitenkin varmasti.
