Turha itkeä kun kahvi on jo maassa. Ja sängyllä. Ja...

                  Triangelimusiikkia! Jeromen Stars jäi kyllä mieleen Turusta lähtiessä.

Olen monen vuoden huolellisen tutkimisen ja tarkkailun aikana tullut siihen tulokseen, että kuulun niihin jästipäihin, jotka eivät vaan suostu ottamaan opikseen kerrasta. Tai edes kahdesta. Viittaan tässä nyt siis siihen, että juon kahvini sängyssä senkin uhalla, että kyseistä virvoketta on seinillä, patjalla, peitolla, lattialla, näppäimistöllä, ruudulla, housuilla ja paidalla tasaisena kerroksena sen jälkeen, kun koneen ruudulta katsettani irroittamatta ojennan käden kahvia kohti ja jotain selittämätöntä tapahtuu ja kuppi onkin kääntynyt yhtäkkiä 180 astetta vertikaalisesti. Kerta toisensa jälkeen. Tänään näin kävi jo toisen kerran kahden viikon sisään, ja silti minulla on jälleen kahvit Hello Kitty -kupissa kivasti tuossa kymmenen senttimetrin päässä odottamassa seuraavaa katastrofia.

Annan kuitenkin joissain jutuissa aika nopeasti periksi, kuten virkkaamisessa, luistelussa, saksan kieliopin opiskelussa, sudokujen täyttämisessä, piirtoläpyskän kanssa taiteilussa, nimien muistamisessa, sängyn petaamisessa, kaupan kassalla kolikoilla maksamisessa sekä muutamassa muussakin asiassa jotka itse asiassa kehittäisivät minua ihmisenä nyt kun tarkemmin ajattelen. Energiaa piisaa kyllä kahvikupin kanssa pelleilyyn, mutta ei esimerkiksi datiiviprepositioiden opetteluun joiden osaaminen olisi paljon hienompaa kuin huoneessa jokaisen tason kuivaaminen kahvista joka kolmas päivä.

Tänään oli kuitenkin kaikesta huolimatta erittäin hyvä päivä, ja tiedontallennuksen tunnilla tehty tehtäväkin meni ihan putkeen, vaikka joitain pieniä väärinkäsityksiä osakenttäkoodeihin liittyen oli (syyttäkää vaan käsialaani kaikesta). Oli jotenkin sellaiset 10 potenssiin 15 kertaa helpompaa mennä vapaaehtoisesti luokan eteen ensimmäisenä esitelmöimään äänikirjan luettelointikentistä, kun paikalla oli vähemmän kuin puolet normaalista korva- ja silmäparien määrästä. Opettajakin on tt:ssä todella symppis tapaus, joten ei tarvinnut pelätä että pää lähtee harteilta vaikka tulikin vähän space outtia ja "öö emmä tiiä" -hetkiä välillä siellä kun esiteltiin sitä meidän hienoa litaniaa indikaattoreista, osakenttäkoodeista yms. 

Tuntien jälkeen oli muutenkin sellainen "let's do this shit" -fiilis ja kävin ostamassa kahvila Tsumpin haalarimerkin. Vapaaehtoisesti. Lisää ommeltavaa. Nostatti itsetuntoa kun sain nuo entiset merkit kiinni ja ne vielä pysyivätkin vielä koko Triangelireissun ajan. Nyt kun olen näinkin radikaalisti astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle, seuraavaksi varmaan ilmoittaudun laskuvarjohyppykurssille.